Hyvät treenit

Agilityilyt meni aivan upeasti. Hitsi, olin jo ehtiny unohtaa tämän mahtavan tuntee joka tulee onnistuessa! Mie muistin radat ja pidin tarkan ohjauksen koiraan. Meidän ryhmästä ei ollut muita paikalla, joten koko tunti oli vain mulle ja Amorille. Tehtiin hankalia persjättöjä, leikkauksia ja vaikeita kulmia ja Amor meni ne kuin vettä vaan. Mahtaapa kuulostaa tyhmältä, mutta ihan oikeasti, pitkästä aikaa se tuntu niin helpolta, hauskalta, ihanalta. Rata oli muunneltu pätkä kolmosluokan kisaradasta, kaks putkea mutkalla lähekkäin ja vaikea kulma a-esteeltä muurille. Ja Amor meni ne kaikki, aivan hullua! Jäi tosi hyvä maku suuhun tästä treenistä, ihana ohjaajamme on niin mukava ja rata oli vaikea – mutta meille tarpeeksi helppo.

Neljä päivää eikä nettiä

Jaaaa joku oli meidät onnistunu bongaamaan kisoissa, voi ei.. 😀
Olen ollu töissä tämänki viikon, tietysti. Amor on ollut eilen ja tänään mukana, erittäin kiltisti se on matkustanu paikasta aa paikkaan bee autossa jossa oli vieraita koiria! Eilen kun mentiin katselemaan TORKKin uutta ulkokenttää, josta muuten tulee tosi hieno, niin Amor tapasi kentällä vieraita koiria. P otti Amorin, ja sai sen hiljenemään nyppäsemällä hihnasta! Sano, että Amor suojelee minua kauheasti ja että rähinä on vain opittu tapa. Jee, saatiin diagnoosi Amorin luonnevammaan. Ehkä siitä tulee siis vielä asiallisesti ohituksissa käyttäytyvä. Tai sitte ei. Ja sen lisäksi tänään kun mentiin pitsalle niin Amor laitettiin huskyn kans samaan auton takaosaan, ja uskomatonta – Amor oli hengissä kun tultiin pitsalta. Kerrassan hieno viikko on siis ollu, oppinu kaikkea uutta ja ehkä alkanu paremmin tajuamaan Amorinki ajatuksia.

Maanantain agilitytreenit meni muuten puuduttavasti. Suurinpiirtein teki mieli itkeä. On niin turhauttavaa ja olo on itseensä pettyny kun tuntuu etten yhtään kehity koko hommassa. En tiä, ei sais syyttää koiraa mutta syytän vähän.. ehkä se jotuu siitäki että se vanhenee ja se näkyy sitten muuallaki ko yleisessä rauhottumisessa. Treeneissä se ei kyllä ollu rauhallinen, vaan nopea ja mukava. Mutta huoh, voi miksi miksi en vaan osaa? Ryhmän ohjaaja sanoo, että radat meni tosi hyvin, ettei oikein ole korjattavaa. Mutta miksi se ei vaan itestä enää tunnu hienolta. Tutut sanoo että olen ihan liian itsekriittinen. Miksei mikään vaan tunnu enää onnistuvan helpolla, ollaanko me vaikeutettu treenejä vai häh? Tekis välillä vaan mieli laittaa hanskat tiskiin ja sanoa että soronoooo kiitti mulle riitti, ei se vaan onnistu.

Pitäiskö olla rohkea, hullu ja kehittää stressinsietokykyään?


Niin, pitäiskö se oikeasti täyttää tuo ja lähettää? LISENSSI siis! Eilisten ykkösluokan starttien jälkeen saatan vain ajatella, että me ollaan yli neljä vuotta agilityä harrastettu, epiksissä starttailtu jo aika paljon ja koira olis ollu niin kisavalmis kuin se voi olla, jo pari vuotta. Mutta entäs ohjaaja? Kuka ajattelee minua? Tulee ahistus ajatuksestaki että kisattais virallisesti: mitä jos unohdan radan, jos koira karkaa, jos tulee aivan hirveästi virheitä joita ei yleensä tule.. Ei hitto, on se vaikeaa tämä koiran kanssa harrastaminen – koira osaa, minä en. Eilen vaan hetkittäin tuntu siltä kun katseli ykkösluokan startteja, että Amor menisi tuon vaikka multa olis kädet ja suu sidottuna..