We can burn brighter

Ensimmäistä kertaa blogiin kirjoittelee ajokortillinen koiranomistaja! Tästä innostuneena olen ajatellut laittaa ratsastuksen jäähylle, ja alkaa pitkästä aikaa kulkemaan Ampun kanssa treeneissä. Toko, rallitoko, agility, haku? Itseäni houkuttaa agility, mutta yritän ajatella niinkuin säästeleväinen koiraharrastaja ajattelisi. Amor ei ole notkea ja joustava, kuten nuorempana oli. Eikä se silloinkaan ollut edes verrattavissa saman ryhmän puudeliin tai shelttiin. Siis rallitoko, olen tainnut jo jossain alitajunnassani päättää tämän..
Taas on käynyt mielessä blogin pistäminen kiinni, monestakin syystä. Sitten sitä viikon laiskuusjakson jälkeen jaksaa laittaa tietokoneen päälle ja lukee muiden päivityksiä ja vähän innostuu kirjoittelemaan omiakin juttuja muistiin. 
Vappuna tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta siitä, kun Amorilta posahti oikeasta takajalasta ristiside. Ajattelin muistaa Amorin kuntoon hoitanutta eläinlääkäriä valokuvalla ja tervehdyksellä. Pienet asiat ja suuret asiat, kaikilla niillä on merkitystä. Neljä ehjää jalkaa, joista olla kiitollinen. 
Kamerat ovat pölyttyneet lipaston päällä jo lähes kuukauden päivät, ei tuo loppumaton talvi ole jaksanut enää vähään aikaan naurattaa. Amor toki repii ilon irti hankikannosta ja satunnaisista lumituiskuista, mutta kun aamulla katsoo ikkunasta ja näkee kaikkialla vain valkoista, niin.. En ehkä ole kesän ystävä, mutta kesäöitä ja alkusyksyä kaipaan jo 🙂

To do: pistä sähköpostia paikalliselle kennelkerholle ja kysele tulevista rallitokokursseista!

Alku aina hankalaa..

Mutta pidemmän tauon jälkeen on toisaalta mielestäni aina vaan helpompaa lykätä kirjoittamista. Laiskuutta vai mitä, en tiedä. Aikaansaamattomuus on toinen nimeni.
No, meille on kuitenkin kuukaudessa tapahtunut vaikka ja mitä. Käytiin maaliskuun lopulla viikon reissu Joensuussa, jälleen kerran(!) loistava reissu ja melko vastentahtoisesti survouduttiin paluumatkalla jo tutuksi käyneeseen bussiin. Matkoihin kuluvat tunnit eivät tunnu juuri miltään kun tietää mikä Joensuussa odottaa. Paljon ollaan kuitenkin reissattu, noin kymmenen tuntia suuntaansa! 🙂
Amor ja Lennart-kissakin tulivat vielä toimeen, vaikka välit olivat vähän kylmenneet. Herraparta ei enää katsonut sormien(/anturoiden) läpi kaikkia niitä kamikaze-syöksyjä, jotka Lennu kohdisti niihin kohtiin mustapartaa joiden ympäri kissapojan leuat ylsivät (Amorin takajalat ja häntä olivat edelleen Lennun mielestä ihan parhaita..).

Eilen kun oltiin lähdössä lenkille, meinasi meille tarttua mukaan nuori uroskoira kylältä. Harmi ettei kyseessä ollut kovin ystävällinen tapaus, lähti perään selkäkarvat pystyssä ja rähisi lapsille jotka yrittivät saada sen takaisin kotiin pannasta vetämällä. Yritin huudella jos joku vanhempi olisi ollut kotona, että tulkaa hakemaan koira ettei vaan jää auton alle kun rekat ajoi ohi parin metrin päästä kovalla vauhdilla. Pari kertaa yritettiin Amorin kanssa lähteä, mutta aina se jostakin tuli meille perään. Alkoi jo vähän ottamaan päähän kun jouduin nostamaan oman koiran syliin ja tönimään vierasta sekarotuista (nuorta ja voimakasta) kauemmas ja eihän siitä mitään tullut..
Lopulta päädyin irrottamaan Amorilta hihnan ja otin vieraan koiran kiinni siihen. Amor oikeassa kainalossani, rähisevä irtokoira vasemmassa kädessäni lyhyessä remmissä, mentiin sitten koko konkkaronkka sille pihalle josta koira meille lähti perään. Ne pienet pojat joita ajokoirasekoitus aiemmin veti perässään kuulostivat säikähtäneiltä, mutta sanoin kyllä että pääasia on ettei kenellekkään sattunut mitään eikä kenenkään koira jäänyt auton alle. Poikien äiti tuli paikalle sisältä, otti koiran ja kiitteli ja pahoitteli, pojat olivat kai luvattomasti ottaneet koiran irti pihalle. Jonkun kymmenen minuuttia kestäneen välikohtauksen jälkeen sain lopulta laskettua Amorin maahan (pelkäämättä että joku tulee kohta pistämään herraparran poskeensa) ja päästiin jatkamaan matkaa.

Käytiinkin hankikannon turvin pitkällä lenkillä viljelysteiden takana, Amorkin innostui juoksentelemaan ilman sen suurempaa syytä. Näitä lenkkejä ja maisemia kaipaan ehkä kesällä eniten 🙂 (kuvat on taattua puhelin-laatua)

Huvin ja hyödyn vuoksi pesinkin Amorin perinpohjaisesti tässä joku viikko sitten, jos se on mainitsemisen arvoinen juttu. On tullut sen jälkeen nypittyäkin karvaturria, on siellä jossain omistajan laiskuuden alla oikeaturkkinen käppänä 😛 onneksi koira ei perusta trimmaussessioista, ei varmaan sen kummemmin erota tätä kauheutta meidän rapsutteluhetkistä.

Ensiviikolla jatkuu arki (pitkästä aikaa!), kun omistaja lähtee keräilemään viimeisiä kurssejaan lukiosta. Muut minun ikäiset on sieltä lähteneet, mutta mihinkäs mulla on kiire. En taida olla vielä tänäkään päivänä sen paremmin perillä siitä mitä haluan tehdä, kuin olin lukion valitsemisen aikoina. Ehtiihän tässä.
Ehtiihän.