Oi aikoja

Ajattelin tähän jotain juttuja ja muistoja, vähän kertausta siitä kuinka Amor leikki pikkupentuna mattojen hapsuilla ja kuinka pennun tiesi olevan lähettyvillä kun kuuli vauhdikasta kynsien rapinaa parkettia vasten. Amor oli helppo pentu. Ja erittäin ahne, ruokailutavoiltaan possujakin säälittävämpi. Hihnassa kulkemista en ikinä joutunut opettamaan, se tuli jostakin automaattisesti. Sisäsiisteys kehittyi ajallaan ja eläinlääkärin poistamat mahdottoman terävät maitokulmahampaat mulla on vieläkin tallessa pienessä purkissa. Liian paljon olen ehtinyt kuitenkin unohtaa ja ajanhan tiedetään kultaavan muistoja. Maailman paras koira Amor on kuitenkin ollut alusta asti, kaikkine virheineenkin mulle juuri täydellinen. Vitsailin jo äitini kanssa, että kun Amor täyttää 10 vuotta niin laitetaan lehteen kuvallinen ilmoitus ja onnittelut – eiköhän Ampu siihen mennessä opi itse lukemaan aamulehtensä.

Ajankulu on jotain käsittämätöntä. Kun vain ajattelenkin, että kuukauden päästä mulla on 9 vuotias koira.. En tosiaan tajua missä välissä kaikki on tapahtunut. Ja kenen luvalla paras ystäväni alkaa jo lähennellä täyttä kymppiä? Alaparran hopeiset karvat näyttävät lisääntyneen, mutta ei niitä vielä lasketa. Vähän pelonsekaisella mielenkiinnolla olen katsellut kuvia iäkkäistä mustista kääpiösnautsereista, ja miettinyt että onko tuo kaulapussillinen, kauttaaltaan trimmerillä lyhyeksi ajettu ja silmiltään harmaaksi ehtinyt otus minun kultapojankin tulevaisuus? Ahdistava ajatus. Minun ajatuksissa Amor vanhenee arvokkaasti, mutta saa vielä vanhuksenakin iltahepuleita ja odottaa häntä heiluen koska pyydän siltä uutta temppua. Ehkä siitä tulee nykyistä jääräpäisempi ja korvattomampi, mutta vähemmän rakasta ei varmasti ikinä.

Oikeastaan erehdyin ajattelemaan kaikkea elämässämme muuttunutta juuri tämänhetkisen elämäntilanteen vuoksi. Eihän sitä kukaan ole sanonut ettenkö asuisi kotona vielä ensivuottakin, mutta lienee ihan realistista kuvitella jo Amorin seuraava syksy kaupunkilaiskoirana. Ja vaikka ihan mihin tahansa muottiin ei edes Amoria voi sovittaa, niin todistettavasti koirapuistoilu sujuu ja kerrostaloissa kyläillessä käytävän äänet eivät pahemmin keskeytä Herraparran puuhia. Hissit, liukkaat käytävät, ohi kolistelevat bussit ja rääkyvät kakarat ovat kaikki tuttuja juttuja. Amor on ollut aina kotonaan siellä missä minäkin. Toivottavasti tilanne ei leviä käsiin tositilanteessa, eikä Amor pahasti protestoi maalaiskoiruuden loppumista aikanaan..

Lakkiaiset on 5. joulukuuta ja olen suunnitellut aamun alkavan Amorin puunaamisella. Koska olen ahkera ja aikaansaava, olen tietysti jo soittanut valokuvaajalle (not…), mutta Amor tulee kuitenkin mukaan kuvattavaksi. Näen jo mielessäni kuvan itsestäni mahdollisimman teennäinen tekohymy punaisella naamallani ja Amorin mököttämässä sylissäni, rintakarvat oransseina rehottaen ja kuvitteellinen keskisormi pystössä 😀

Ja ainiin, vein Amorin pissanäytteen eläinlääkärille maanantaina. Ihan puhdas pissa, ei jälkeäkään virtsakivistä!

Mätsärit

Käytiin eilen vanhusten kans mätsäreissä! En edes muista koska Mäkärä olis edellisen kerran ollut kehässä ja Amorinkin viimeisimmästä visiitistä on kyllä aikaa. Esitin molemmat parikehissä, mutta ”loppukarsinnoissa” siskoni Kristiina esitti Amorin. Molemmat sai punaista ja melko yhteneväisesti kehuja käytöksestä ja luonteesta. Ikä kuulemma näkyy, mutta eivät kuitenkaan näytä haudoista kaivetuilta..

Siskoltani oli kehässä yorkit Urho ja Saimi, Upi oli pienten sinisten neljäs ja Saimi punaisten pentujen neljäs! Ei ollenkaan hullumpi reissu siis, vaikka Urho kävi kehässä nyyteissään ja Saimille tämä oli käsitykseni mukaan ihan ensimmäinen oikea kehädebyytti. Itse mussutin paikan päällä kasvispiirakan ja teetä ja ihmettelin rotukirjoa, paikalla oli mm. vasikan kokoinen doggipoika ja ihan pikkuinen chiihauhaun pentu. Onneksi sisko pisti päivällä viestiä ja kysyi että kiinnostaisko lähteä mukaan, edellisestä kerrasta on jo niin kauan että sitä sivuutti kaikki koiraharrastusten ärsyttävät puolet touhuillessaan omien takkuturpiensa kanssa.

© Kristiina N

Olen tainnut mainita täälläkin Amorin turkkiongelmista joskus aiemmin? Meillä meni kauan aikaa tosi hyvin, kunnes sitten pakkaset yllätti ja lämpöpumppu puhalsi yötä päivää = käppänältä kuivu nahka ja kutina alkoi taas = Amor rapsutteli ja pureskeli karvat poikki ja onnistui narskuttamaan ihonkin rikki.. Vasemmalla puolella lonkan päällä on nyt vähäkarvainen kohta muistuttamassa meitä tästä ongelmasta. Olin meidän eläinlääkäriin yhteydessä ja tilasin apteekkiin Dermoscenttiä ensiavuksi. Eilen illalla heitin tuolle litkut niskaan ja aamulla heräsin jostain kukkakedon keskeltä (tuotteen luvattiin vaikuttavan myös pahaan hajuun – sain yrteiltä haisevan koiran!) Olen tuplannut Nutrolinin määrän, ennen annoin sitä vain vähän iltaruoan joukossa, mutta nyt pistän sitä ruokaan aamullakin. Toivottavasti tilanne ratkeaisi piakkoin kuten viimeksikin. Tuntuu tarpeeksi inhottavalta kun tietää itse miten ahdistavaa on koittaa olla jos jotakin paikkaa kutittaa.. Ja tänään käytiin Amorin kanssa pyörähtämässä Mustissa ja Mirrissä, ostettiin kasvisperäisiä puruluita. En ole hoksannut tätä mahdollisuutta, kun ollaan vain vältelty varsinaisia puruluita virtsakivien pelossa. Näissä näytti kuitenkin tuoteseloste melko lupaavalta, joten ajattelin kokeilla.

Ja sitten vähän toisenlaisiin kuulumisiin: bongasin nimeni nettilehden listalta, nimittäin syksyn 2012 ylioppilaiden joukosta! Vähänkö tuntuu hyvältä, vaikka kuinka on välillä hakattu päätä seinään ja kuljettu Amorin kanssa pitkin peltoteitä kiukku korvista sauhuten huonon koulupäivän jälkeen, mutta se on tältä osin ohi nyt! Että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, koskaan ei ole liian myöhäistä antaa periksi jne? Ei vais, mutta lakkiaisia odotellessa voi vetää vähäsen henkeä ja kiitellä mielessään kaikkia niitä, jotka teki tämän mahdolliseksi 🙂