Don’t go where I can’t follow

Maanantaiaamu 7.1.2013, kello on noin seitsemän. Herään tunteeseen painostavasta tuijotuksesta ja tajuan heti, ettei Amorilla ole kaikki hyvin. Nostan peittoa ja Amor seisoo jalat harallaan aivan naamani edessä tuijottamassa ja pian alkaa hirveä tutina. Koira nykii kuin joku ravistelisi sitä ja minä hyppään vauhdilla sängystä ylös – laittamaan valot ja huutamaan huoneeni ovelta äitiä apuun. Amor hytkyy sängyllä kohtauksen kynsissä ja vaikka koitan painaa sitä itseäni vasten ja käsken sen kyljelleen makaamaan, niin mikään ei auta. Paniikki.

Pahin meni ohi minuuteissa, mutta kun sen jälkeen laitan koiralle hihnaa ja vien sen ulos aamupissalle, tajuan että joku on edelleen vialla. Aina niin varmajalkainen Amor peitsaa nyt haparoivasti pissalle ja jalkaa nostaessaan meinaa kaatua. Sisällä huomaan myös, että Amor pitää päätään vinossa ja tuntuu taantuneen vähän tyhmän oloiseksi. Kun rapistelen taskuani, alkaa häntä heilkumaan ja korvat nousevat hörölle – mutta katse ei hakeudu polviani ylemmäs. Amor ei tajua katsoa minua silmiin. Olen myös huomaavinani toisen silmäkulman nykimistä.

Soitin eläinlääkärillemme heti kun paikka aukesi ja hyvällä tuurilla sain ajan yhdeksitoista. Annoin herraparralle puolikkaan aamuruoan ja käytin sitä ulkona, sitten vaan lepäiltiin. Koira oli ihan nuutunut ja tuijotteli tyhjyyteen. Kun se nousi makuulta, eivät tassut löytäneet paikkaansa.

Olen aina ajatellut, että jos joskus sattuu jotain kovin pahaa niin panikoin itseni varmasti ylikierroksille ja huoneessani on valtameri kyyneleistä. Sen sijaan makasin hiljaa koiran vieressä sängyllä ja odotin että kello tulisi yksitoista. Autossa pidin BoT-toppikseen puettua herrapartaa samaan fleeceen käärittynä, jossa se haettiin kotiin kohta yhdeksän vuotta sitten. Välillä itketti, mutta päässä takoi vain tieto siitä ettei tämä voi olla totta. Ei tässä voi käydä näin, mistä tämä nyt tuli? Olisko pitänyt huomata jotain jo edellisenä iltana? Amor täytti vasta yhdeksän, meillä on edessä vielä monet synttärit ja ensimmäinen kotoa muutto ja monta temppua opettelematta, monta yötä päät samalla tyynyllä nukkumatta. Ei haluaisi heittäytyä aivan pessimistiksi, muttei tiedä kuinka toiveikaskaan uskaltaa olla. Pilvilinnoilla on tapana romahtaa.

Amor kipusi itse tutut portaat eläinlääkäriasemalle, mutta oli vaisumpi kuin ennen. Koira tutkittiin ja sitä käänneltiin ja väänneltiin ja singuteltiin ja kokeiltiin. Punnittiin, Amor painoi 6.6 kg. Pistettiin lääkettä nahan alle, eikä Amor kiukutellut yhdenkään piikin kohdalla. Urhea herraparta ♥. Jos oli Amor välillä omissa maailmoissaan, niin siellä olin taatusti itsekin. Vika lienee aivoissa (”Neurologiset oireet”), ilmeisesti ei kuitenkaan epilepsiaa. Korvissa pientä tulehdusta, mutta sen ei pitäisi aiheuttaa niin pahoja oireita kuin Amorilla nyt on. Vasemmassa silmässä selvä värve, silmä siis tekee pientä nykivää liikettä. Soitto Oulun Akuuttiin ja saatiin keskiviikkoaamuksi aika neurologiaan erikoistuneelle eläinlääkärille.

Keskiviikkona herättiin aikaisin, todettiin ettei Amorin tila ole kohentunut ja lähdettiin ajamaan Ouluun. Ihanaksi osoittautunut lääkäri kyseli ja katseli ja nosteli ja koputteli Amoria aikansa, kiitteli koiran esimerkillistä käytöstä olosuhteista huolimatta ja otti lopuksi verikokeet. Tulokset saatiin tunnin odottelun kuluttua, eikä niissä näkynyt mitään kummallista – mikä olikin ihan odotettua. Lääkäri suositteli pään magneettikuvausta, mikäli oireet eivät ajan kanssa hellittäisi ja käski ottamaan rauhallisesti. Pois ei suljettu kasvaimen tai muiden hirvitysten mahdollisuutta. Saatiin kuitenkin varmuuden vuoksi kolmen viikon antibioottikuuri, mahdollisen korvatulehduksen nimissä. Amor on kuulemma hyvässä kunnossa ikäisekseen, sopivan solakka ja todella mukavaluonteinen kaveri 🙂

Kotiin siis lähdettiin toiveikkaina, mutta jalat tiukasti kiinni maan pinnalla.

Perjantaina eläinlääkäri soitti heti aamusta ja kertoi sappihappokokeiden tuloksien olleen hyvät. Amor oli yhä samanlainen vinopäinen ja liikuntahaluton vässykkä kuin se oli ollut keskiviikkonakin, mutta koitettiin pysyä positiivisina ajattelemalla ettei tilanne ollut ainakaan huonontunut. Huomasin myös, että laskut ja lääkkeet oli kirjattu Josetiinalle ja Amorille 😀 .. Noh, kerrankos t ja f menevät sekaisin.

Viikonloppuna Amor alkoi mennä selkeästi parempaan suuntaan, se ei pitänyt päätään enää vinossa ja satunnaiset haja-askeleetkin jäivät vähitellen pois. Siis melkein uskalsi jo huokaista helpotuksesta! Tällä viikolla käytiin ensimmäistä kertaa viikkoon vähän kävelemässä jäällä ja ollaan eletty muutenkin melko normaalia arkea (tietysti vielä ab-kuurin kera). Jostain syystä antibiootit aiheuttivat Amorille aluksi närästystä, vaikka olivatkin samoja mitä se on ennenkin syönyt. Onneksi äitini kävi hakemassa herraparralle apteekista närästyslääkkeitä ja siihen loppuivat mässytys ja nieleskely. Kun Akuutin eläinlääkärimme soitti vielä toisenkin kerran kyselläkseen Amorin voinnista, saatoin onneksi kertoa jo pienestä kävelyretkestä joen jäälle ja muutenkin ennalleen toenneesta veteraanista 🙂

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että meillä oli onnea onnettomuudessa. Amorilla oli mitä ilmeisimmin maanantaiaamuna jokin häiriö aivoverenkierrossa, mutta meillä oli hurja onni kun koira toipui vielä entiselleen! Jos vielä pari viikkoa sitten hetkittäin erehdyinkin pitämään Amoria itsestäänselvyytenä, en taatusti tee sitä virhettä pitkään aikaan. Kun niiden parin pahimman päivän ajan pelkäsin Amorin menettämistä kaikkein koviten, enemmän kuin ikinä, ehdin myös miettiä mitä elämäni olisi ilman koiraa. Olen viime aikoina puhunut paljon kissoista, elänyt monta koiranpentukuumeetonta vuotta ja miettinyt olevani ehkä koiraihmisen sijaan amorihminen. Mutta sitten kun makasin sängylläni kipeän Amorin kanssa eikä sen paranemisesta ollut varmuutta, en yhtäkkiä voinutkaan kuvitella itseäni ilman koiraa. Niin paljon kuin niistä onkin vaivaa ja huolta ja vastuuta, niin kaiken saa kyllä moninkertaisena takaisinkin.

Huhhuh mikä romaani tästä tulikaan! Kirjoitin puolet jo samana maanantaina kun Amor sai kohtauksen, mutta en halunnut julkaista juttua blogissa ennenkuin sain edes jotain toivoa sen epätodellisen ahdistuksen keskelle. Nyt siitä kauheasta aamusta tulee kuitenkin jo kaksi viikkoa ja kaikki vaikuttais olevan hyvin. Kirjoittelen tätä Oulusta käsin kun tultiin Amorin kanssa viikonloppuvierailulle Jonnan ja kissojen luokse.

11 Replies to “Don’t go where I can’t follow”

  1. Luin sydän kurkussa ja pelkäsin pahinta, onneksi kaikki on taas hyvin! Alku kuulosti tosi pahalta, oma koirani jouduttiin lopettamaan samanlaisten oireiden mentyä pahempaan päin. Toivottavasti teillä on vielä monta yhteistä vuotta edessä!

    T: teitä blogin kautta vuosia seuraillut 🙂

  2. Kiitos Henni ja Roosa 🙂 kyllä pienestä nelijalkaisesta otuksesta voi tulla niin tärkeä ettei sitä taida itsekkään tajuta. Niinhän sitä sanotaan, että ihminen tajuaa asioiden arvon vasta menetettyään jotain. Toivottavasti ei ole edessä vielä moneen vuoteen!

  3. Kylläpä varmasti säikäytti! Tsemppiä pikkuiselle Amorille!

    Ja kirjoitit tuosta, kuinka erehdyit pitämään Amoria itsestäänselvyytenä. Poden toisinaan itsekin huonoa omaatuntoa siitä, että syyllistyn moiseen. Kiukutellessani pikkukoiralle, kun se räkyttää vastaantuleville mummoille ja vannoessani antavani piskin pois seuraavalle vastaantulijalle. Tälläisiä juttuja lukiessa sitä todella pysähtyy miettimään, kuinka äärettömän paljon voi koira merkitä. Ja kuinka lohduton olisikaan ajatus luopumisesta. Onneksi Amorilla on taas kaikki hyvin!

  4. Huhhuh, olipa pelottavaa! Pelkäsin jo pahinta kun aloin lukemaan tätä kirjoitusta, mutta onneksi oli onnea matkassa ja Amor on toipunut entiselleen! Paljon tsemppiä teille ja toivottavasti parantuminen pysyy samansuuntaisena kuin tähänkin asti! 🙂

  5. Huh, kyllä teilläkin on ollut oikea kauhunäytelmä siellä koiran kanssa Elisa! Onneksi onnellinen loppu.
    Julia, sitä toivotaan! 🙂
    Jonna, toivottavasti nähään pian taas! Amorista tulee entistä ehompi, kissaterapia auttaa aina 😉
    Niin, toivotaan parasta Maisa! Nyt ainakin on näyttänyt hyvältä 🙂

  6. Huippua kun kävitte! ❤ Amor vaikutti jo siltä, ettei eroa entiseen melkein huomannutkaan. Toivottavasti toipuminen jatkuu samansuuntaisena! Sympaattisin pikku käppänäherra, minkä tiedän.

  7. Meillä kävi lähes sama juttu. Koiramme Leevi (espanijanvesikoira) sai yhtäkkiä ihmeellisiä kohtauksia, jossa menetti kehonsa kontrollin täysin. Ensin kohtaukset olivat pienenpiä, menetti vain mm. etujalkojen kontrollin. Menimme eläinlääkäriin ja eläinlääkäri sanoi sen olevan vaan eturauhasen tulehdus ja hän antoi meille siihen tarvittavat lääkkeet. Mutta kohtaukset vain jatkuivat ja pahenivat. Menimme uudestaan eläinlääkäriin ja tällä kertaa hän epäili sitä borrelioosiksi. Saimme antibiotit siihen, mutta niistä ollut hyötyä sitten ollenkaan. Vaikka antibiotit eivät vaikuttaneet koiraan pätkääkään, Leevi alkoi pikkuhiljaa parantua, onneksi. Nyt kun kävimme vähän aikaa sitten eläinlääkärissä, sanoi eläinlääkäri että kyseessä oli luultavasti aivokalvon tulehdus. Jos koiramme ei olisi ollut hyvässä kunnossa normaalisti, se olisi luultavammin päässyt vihreille niityille. Kyllä siinä ehti jo ajatella jos jonkin moista…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s