Käy vahvemmaksi päivät, ne kaatuessaan voimistuu

Amor 9,5v on saanut uuden kaverin. Ystäväni parson-neiti koitti juoksuttaa käppänäpappaa koirapuistossa, mutta aika heikolla menestyksellä.. Parsonin räjähdysmäistä liikehdintää katsellessani mietin jälleen kerran sitä, miten Amor on ajan kuluessa muuttunut. Nuorena poikana se ei talvisin palellut, eikä liiemmin lenkeillä hidastellut. Nykyään on toisin. Amorissa on lisääntyvissä määrin vanhojen koirien piirteitä.

Mulla se pentukuume vaan kasvaa taas ihan omiin mittoihinsa. Koitan pitää pään kylmänä ja miettiä mitä oikeasti haluan nyt ja entä parin vuoden päästä. Onko Amoria enää parin vuoden päästä, sitä ei tiedä kukaan. Pelkään koiratta jäämistä. Pelkään ilman Amoria jäämistä. Voisinko enää kiintyä koiraan samoin, kun tietäisin että kaikki mitä rakastan ja haluan on saavuttamattomissa ja poissa? Herraparta Ampunen on tuonut minun ja monen muunkin elämään paljon muutakin kuin koirankarvoja ja töpselinokan jälkiä ikkunoihin. Amorin takia olen saanut elämääni valtavan tärkeitä ihmisiä ja ties miten paljon ja mitä muutakin. Eikai sitä edes käsitä, miten moneen asiaan tuo pikkusnautseri on tassunjälkensä jättänyt! Hurjan tärkeä ystävä se on, koira jollaista en osannut edes toivoa. Kaikkine virheineenkin mulle juuri täydellinen. Ja jos se osaisi lukea niin kieltäisi näin imelät lässytykset heti alkuunsa omasta blogistaan.. 😀

(Ai että toistan itseäni? No? Enkö muka saa hokea tuon pikkukirpun tärkeydestä ja saavutuksista?..)

Nojuu se siitä. Mitäs muuta meille kuuluu? No, olen käynyt pentuja katsomassa pari kertaa ja huolestunut vain siitä etten ole onnesta sekaisin. Onneksi tässä on vielä aikaa keräillä ajatuksiaan kasaan, mutta jos näin ison jutun suhteen yhtään epäilee niin kannattaako silloin sanoa kyllä? Pennussa itsessään ei ole mitään vikaa – luonne on täys kymppi ja ulkonäkö vastaa omia mieltymyksiä kyseisen rodun suhteen. Ihana poika. Mutta miksi löydän itseni aina uudestaan (vuodesta toiseen) snautserikerhon pentulistalta, etsimässä sitä oikeaa risupartaa jatkamaan Amorin jäljissä? Koiraa johon yltääkseen ei tarvisi kyykistyä. Mutta voiko toista yhtä hyvää edes löytää? Onko mulla väärät lähtökohdat, kun etsin toista Amoria.

6 thoughts on “Käy vahvemmaksi päivät, ne kaatuessaan voimistuu

  1. Apinapinseriä mie olin ottamassa, mutta niimpä pistin pentusuunnitelmat jäihin (niinkun tässä tuntuu käyvän kerta toisensa jälkeen).
    Ja minusta on Sirkku ihana lukea sinun juttuja, osaat kirjottaa asiat niin oikein, myös sen mitä en ite saa tekstiksi ulos. Loputonta tulee olemaan se lohduttomuus joka seuraa Amorin jälkeen, ihan karmiva ajatuskaan. Niin avuton olo! Kun niille asioille ei itse oikeastaan voi lopulta mitään. Sitä vaan toivoo ettei tipu niin pimeään ettei löydä ulospääsyä.
    Kiitos mukavista kommenteista!

  2. Jotenkin voin niin hyvin samaistua sun mietteisiin. Tuntuu, että en enää ikinä uskalla ottaa uutta koiraa. En tiedä, millaisen haluaisin. Minkä rotuisen, minkä luonteisen, minkä näköisen. Tai tiedänhän minä. Tahtoisin Mörkön. En pentua, en koiraa. Mörkön, oman pienen Mörkön. Vaan se ei ole mahdollista. Olen vähän sellainen, että kiinnyn todella helposti mutta sitten kun se tapahtuu, niin se yksi tuntuu ainoalta ja oikealta tapaukselta koko maailmassa. Miten sellaisesta sitten pystyy oikein luopumaan? Jotenkin Mörkön menettäminen oli niin loputtoman lohduttomuuden alku ja vaikka nyt jo tiedän, että siitä kaikkein vaikeimmastakin asiasta selviää, ei se tunnu helpottavan asiaa.

    Jotenkin alitajuntaisesti pelkään jo nyt Susunkin lähtöä ja ehkä liiankin vahvasti koen, että jokainen päivä sen kanssa voi olla viimeinen. On tavallaan hyvä tiedostaa se, mutta liikaa ei saa sitä ajatella. Ei elämää saatika kuolemaa oikein voi suunnitella etukäteen ja vaikka voisikin, se vasta kamalaa onkin, päättää mihin päivään kuoleman raja vedetään.

    No – tämä nyt ei varmaan kovastikaan auttanut muutoin kuin ehkä vertaistuen kannalta, mutta ajatus vain alkoi juosta 😀 Pointti kai kuitenkin oli, että ole rohkea! Vaikka nyt tuntuu mahdottomalta, siitä uudestakin koirasta ajan kanssa tulee yhtä uniikki ja arvokas kuin nykyisestäkin. Ei samanlainen, ei toisen korvaaja, mutta ihan yhtä rakas ja tärkeä ystävä. Toki se ei tapahdu hetkessä ja siinä mielessä pitää osata antaa myös armoa itselleen: on ihan okei, että heti ei saavuta samanlaista fiilistä pennun kanssa 🙂 Kyllä se sieltä aikanaan tulee. Minä olen vasta ihan viime aikoina oppinut ihan oikeasti rakastamaan Suppiloa ja se on kuitenkin jo yli neljävuotias 😉

  3. Saako kysyä mihin rotu on vaihtumassa? 😉 Pentublues on ihan normaali olotila! Tottakai sitä miettii ennen pennun hankkimista, että mihinhän sitä on päänsä pistämässä, koska jos ihan rehellisiä ollaan, niin helpommallahan sitä pääsisi ilman minkään valtakunnan lemmikkieläintä! 😀 Vaan onhan se kaiken sen vaivan arvoista näiden pitäminen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s