Tapas olla vapaa, älä mieltäsi pilaa. Paratiisi kuitenkin vaan mielesi tila.

Tiistaina käytiin ensimmäistä kertaa tottistreeneissä. Resko näytti kaikki vinkeensä, mokoma puupäinen rontti 😀 Ensimmäiset 10min se oli täysillä mukana – kontaktissa, korvat tallella, tarjosi asioita, leikki, taisteli lelusta muristen ja lensi pitkin ilmoja patukkaa purren. No loppuajan mulla sitten olikin hihnan päässä kaikelle piippaava koira jolle minua ei edes ollut olemassa. Ei minua eikä minun nakkeja. Eikä leluja – ei narupalloa, patukoita, vinkuleluja, rättejä.. (Get a schnauzer they said – it’ll be fun they said) Kun reilu vuosi sitten tammikuussa yllätin isäni kantamalla keittiöön kevythäkin josta Amorin perässä tassutteli ulos pikkuruinen snautserinpentu rinta rottingilla, käveli isäni ulos huoneesta todettuaan että ”No siinä on sitten tekemistä seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, huoh”(ei sanasta sanaan, mutta ymmärtänette pointin). Tiesin kyllä jo silloin, että nyt on näpeissä vähän erilainen tapaus kuin Amor koskaan. Mutta ei Rekullakaan mennyt montaa kuukautta isäni sydämen pehmittämisessä, joten jospa sillä omakin pää pehmenisi sopivasti treenaillessa. Tylsää ei ainakaan tule olemaan, mitään ei saa ilmaiseksi. Ja toisaalta – pienetkin onnistumiset tuntuvat niiiin makeilta.

Nojuu, eipä siinä voinut suuttuakkaan. Tutustuttiin vähän ryhmän vetäjään ja todettiin hänen kanssaan, että tämän koirapojan kans hakataan päätä seinään seuraavat 10 vuotta, Amorin kans oli erit ongelmat ja tämän kanssa tällaiset. Kannustavaan sävyyn meitä kuitenkin vakuuteltiin että ”Vilkkaan koiran kanssa on parempi lähteä tekemään kuin passiivisen, hyvä siitä vielä tulee!” Jepjep. Helpompi muokata ja rajata jotain käytöstä, kuin tehdä tyhjästä? Klassinen ”kyllä se kotona osaa…” lipsahti myös suusta, mutta kun se pitää paikkansa. Resko on vaan ollut puolisen vuotta ulkona oikeista koiraharrastuksista ja ottaa nyt tolkuttomasti häiriöitä toisista paikalla olevista karvapäällisistä. Homma tulee helpottumaan, kun se kykenee tekemään treeneissä saman kuin kotona. Oijoi, tuskin maltan odottaa! Henkeä ei silti kannata kenenkään pidättää odotellessaan.

Mutta näin ollen meillä on siis treenivuoro tiistaisin puoli kuudesta puoli seitsemään. Sanoin kyllä että tullaan varmaan käymään jotain alle puolen tunnin treenejä, kun ei Reskolla muuten riitä kiinnostus. Viisikin minuuttia tuntuu meille riittävältä ajalta, jos kaikki menee nappiin 🙂 Haluan kuitenkin pitää Reskolle selvänä, että hallille mennään pitämään hauskaa ja tekemään töitä – ei haahuilemaan ja piippaamaan ja pullistelemaan lihaksiaan. Ryhmän vetäjä ihmetteli ääneen, että miten Resko voi olla niin vahva, vaikkei fyysisesti näytä isolta. Vaikka snautserin hihnan päässä oli aikuinen mies, se ei estänyt snautseria yrittämästä. Ja kyllähän se ihan älyttömän vahva on, ollakseen ”vaan polvenkorkuinen”. Mutta me kyllä käydäänkin vetolenkeillä 2-3 kertaa viikossa, hölkytellään menemään yleensä ainakin tunti ja Reskon askel ei ole vielä ikinä alkanut painaa. Ja pulkassa se vetää minua ihan ongelmitta (hurjaa vauhtia). Resko rakastaa liikkumista ja jos ei muuten pärjätä, niin sinnillä.

Tänään käytiin tsemppaamassa Torsti-bestistä sen ensimmäisessä virallisessa kehäkäynnissä! Vaikka kellon soidessa lauantaiaamuna ennen kuutta sitä mietti jonkin kerran onko tässä mitään järkeä, osoittautui päiväreissu Oulusta Seinäjoelle tosi huipuksi! Jonna sanoi Torstille ennen kehään menoa, että ”nyt sit koko rahan eestä!” ja odotti kai julkista nöyryytystä ja kirppusirkusta. Sen sijaan Torsteeni pesi valioluokan uroksen ja sijoittui VSPksi saaden samalla ensimmäisen sertinsä! Ihan mahtavaa! Paljon onnea Torsti ja Jonna!!

Kuten jo aiemmin tässä postauksessa mainitsin, niin pienestä on toisinaan ilot revittävä koirallisessa arjessa. En läpeensä laiskana ihmisenä ole oikein jaksanut käyttää Reskolla kuonopantaa, mutta toissapäivänä ja eilen illalla saatiin meidän mittapuulla täydelliset ohitukset aikaan. Olin ihan että ”???????” kun Resko ei vetänyt hihnassa eikä murissut eikä korissut, vaan katsoi toista koiraa ja sitten minua ja jatkoi matkaa kanssani. Toisaalta ollaan viimeaikoina lenkkeilty paljon isommalla alueella kuin ennen, joten voisko silläkin olla asian kanssa tekemistä? Menin ihan hämilleni kun hihnan päässä ei riekkunutkaan korvaton karvapallo, vaan jännittymättä toisen koiran ohittava koira. Tuli ihan sellanen fiilis, että tällaista koiran omistamisen pitäisikin parhaimmillaan olla, monen tunnin lenkkejä aurinkoisessa kevätsäässä ilman turhaa stressiä. Ja sitä se näyttää parhaimmillaan Reskon kanssa olevankin 🙂

 

One thought on “Tapas olla vapaa, älä mieltäsi pilaa. Paratiisi kuitenkin vaan mielesi tila.

  1. Snautseri yllättää aina, milloin mitenkin 🙂 Ja sulattaa kaikkien sydämet. Tunnin treeni on ilman muuta liian pitkä Reskon ikäiselle nakusterille, 5 – 10 minuuttia kerrallaan riittää varmasti. Pieni, rauhallinen ulkoilu alkutreenin jälkeen saattaisi motivoida pojan uuteen harjoitushetkeen. Ja harjoitusta se on muiden treenien sivusta seuraaminenkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s