Koirauimala, rokotukset, sulaneet lenkkireitit

Resko sai isosiskoltani (kiitos Kata!) älyttömän hyvän joululahjan, nimittäin lahjakortin koirauimalaan! Viimeviikon lauantaina käytiin sitten HundSpassa ja Resko yllätti itsensä lisäksi kaikki muutkin. Kesällä Rekku osoittautui oikeaksi vesipedoksi, vaikka ei laiturilta uskaltautunutkaan hyppimään. Nyt uimalassa se teki sellaisia pellehyppyjä altaaseen, ettei snautserin pään ja katon väliin jäänyt montaa senttiä – hyvä kun ei kopsahdellut.

Viikonloppu sujui muutenkin tosi mukavasti kun aurinko paistoi ja Oulun pyörätiet sulivat. Kuivana päivänä katupöly pölähtelee, vähän märempänä päivänä palaan lenkiltä kotiin snautserin kans joka on korvia myöten ravassa ja hiekassa.

Tiistaina oli tottistreenit ja Resko oli mitäs muutakaan, kuin oma tekevä itsensä 🙂 .. Vielä kun omistaja pysyis vauhdissa mukana. Koutsi kannusti muistuttaen, että on helpompi työstää vilkasta koiraa jolla on paloa tekemiseen, kuin koittaa harrastaa lahnan kanssa. Tosihan se on, mutta olen välillä niin myöhässä reaktioineni. Tässä siis parannettavaa!

Keskiviikkona käytiin eläinlääkärissä rokotuksilla. Koska me ollaan nyt Oulussa eikä päästy ns omalle lääkärillemme Heiskaselle, varasin ajan Lemmikkiin. Resko käyttäytyi vastaanotolla tosi kivasti, piippasi kyllä odotushuoneessa westielle, mutta tarkastuksen ja pistämisten ajan se oli oma reipas ja mutkaton itsensä. Ei reagoinut piikkeihin mitenkään, tuskin edes huomasi. Eläinlääkäri ihmetteli ääneen, kuinka keskareita on niin kovin vähän. Hymisin puoliääneen että ”En ihmettele, kuka nyt haluaa tällaisen jonka kans hakataan ensin päätä seinään ensimmäiset kymmenen vuotta ja nautitaan sitten siitä jäljellä olevasta ajasta kun vois valita vähän helpomminkin..”. Omistajana minua tietysti ilahdutti sitten suuresti, kun ell ennen lähtöämme vielä sanoi että olen hakannut päätä seinään tosi hyvin tämän ensimmäisen vuoden, kun Reskosta on kasvanut näin mukava ja hauska koirayksilö 🙂 Vilkashan se on, mutta ehkä aika auttaa kasaamaan palasia vielä paremmin kokoon.

Muuten me on eletty aika rauhallista arkea. Resko ei ole päässyt kovin paljoa juoksemaan vapaana, mutta tänään kokeiltiin pyörän vieressä juoksemista. Resko ravasi sellaisella takapotkulla, etten muista ennen nähneeni vastaavaa – ihmettelin sitä aikani, kunnes tajusin että tosiaan kun juoksen itse ja Resko vetää, niin sehän aina laukkaa. Ja kävellessämme se lönkyttelee. Nyt näin pitkiä pätkiä todella tehokasta ravia, joten tiedämpä ainakin että Reskosta irtoaa kyllä liikettä oikeissa olosuhteissa. Toivottavasti Resko esittelee näitä liikkeitään sitten myös Oulu KVssa heinäkuussa.

Amor vincit omnia

Mä puhun sulle silloin kun muut ei nää, 
kun ikävä kasvaa niin suureksi että sen alle jää, 
ja kerron mitä meille kuuluu 
ja mitkä haaveet toteutui 
ja mitkä haaveet sun myötä hautautui

Aloin reilu viikko sitten kokoamaan videota Amorista. Ihanimpia tallessa olevia pätkiä: ilta tuulisella rannalla, kesäpäivä hiekkakuopilla, Amor auttamassa minua yo-kirjoituksiin lukemisessa, agilityn huippuhetkiä, loikkia keväthangilla, juoksua pallon perässä, pihaa vahtimassa Mäkärä-yorkin kans, viljelysteillä tai Ylläksen ruskan keskellä lenkkkeilyä ilman kiirettä mihinkään.
Ehkä olen sysännyt tunteet pintaa syvemmälle ja siksi tunnen välillä ihan havahtuvani siihen, että Amorin aika on ohi. Meidän aika on ohi. Ei tule enää yhtään rallytokotreenejä pappakoiran kanssa, ei tuttuja tuhahduksia, ei superkarkeita karvoja kättäni vasten kun silittelen pappaa tv:tä katsellessani. Ei Amoria syöksymässä lokkiparven sekaan isolla golfkentällä kesäyön valoisassa hiljaisuudessa. Tämän postauksen jälkeen aijon sysätä nämä ajatukset takaisin sinne jonnekkin, mistä ne ei pulpahtele pintaan jokaisessa käänteessä. En jaksa surra, en jaksa ajatella miten rajallista ja lopullista ja sattuman kauppaa kaikki elämässä on.
Amor oli niin valtava palanen minun elämässä. Sellainen yli 10 vuoden linkki, joka nitoi minut kiinni koirallisen nuoren tytön harrastusten kautta satoihin ihmisiin ja saatteli minut Torniosta parhaan ystäväni luokse Joensuuhun. Nyt ammattiin valmistumisen kynnyksellä (koulua jäljellä enää pari viikkoa) olen lukemattomia kertoja miettinyt, mikä merkitys pienelläkin valinnalla voi koko elämään olla. Amor veti minut mukanaan ihan erilaiseen elämään, mitä ilman sitä nyt eläisin. Enkä voi olla kuin kiitollinen.
Ja jos joskus syliin mustan maan 
sua joudun kantamaan, 
niin minä sinua vaan.