Kun sisälläsi pokkuroi, et sitä hallinnoi ja sydän vaikeroi

Riipivä ikävä Amoria. Useampana päivänä oon vaan miettinyt miten se köyristi selkäänsä ja ähisi ja puhisi ja jutteli, kun sitä rapsutti hännän päältä. Miten se huitoi etutassuillaan minua naamaan kun maattiin sängyllä enkä huomioinut sitä. Kuinka se huuteli muille koirille ulkona ja kuinka mie sitä häpesin.. Amorin saattoi pistää mihin vaan tilanteeseen ja se selvisi siitä muuttumattomana. Se oli sellainen, peruskallio Josefiinan elämässä kymmenvuotiaasta parikymppiseksi. Tiedän toistelevani näitä samoja juttuja niin täällä blogissa kuin ihan oikeassa elämässäkin, mutta en voi sille mitään. Ensimmäinen kevät ilman Amoria sitten vuoden 2004.. Yhtenä päivänä Reskon kanssa metsässä ollessa tuli ihan hirveä ikävä juuri siinä hetkessä. Olisin halunnut Amorin juuri silloin, juuri sinne, siihen hetkeen, minun ja Reskon kanssa sulaneita polkuja haistelemaan ja männynkäpyjen perässä juoksentelemaan.

Haluaisin myös Reskolle koiraseuraa. Tietenkin me nähdään Torstia aika usein, mutta muuten. Tuntuu ikävältä jättää snautseripoika Ihan Yksin moneksi tunniksi, kun me ihmiset lähdetään omille teillemme. Vaikka Amor ja Resko eivät viettäneetkään loppuajasta yksinoloja samassa tilassa, vaan eri puolilla porttia, niin silti asunnossa oli aina joku muukin elollinen olento toisen lisäksi. Ja vaikka Rekun kanssa riittää välillä lenkeillä tekemistä molemmalle kädelle, on mulla silti eteisessä näkösällä  Amorin hihna ja panta. Niille vaan ei ole käyttäjää.
Tästäpä tuli nyt vaan tällainen jaarittelupostaus. Vappu on ihan parin päivän päästä. Vuonna 2004 meillä oli hätä vappuaattona, kun Amorin ristiside posahti poikki. Salmisen Pekka Pellosta ehjäsi käppänän ja jalasta tuli käyttökamaa vielä kymmeneksi vuodeksi. Muistan miten itkin silloin 12-vuotiaana kun Amor rauhoitettiin rtg-kuvia varten. Olin ihan varma että se kuolee tai jotain.. Hassua ajatella kuinka pieni on itse ollut Amorin saadessaan. Se ihan todella vanheni kanssani, koiran vuodet vaan ovat nopeampia kuin ihmisen. On niin sääli etten saanut nähdä sen kanssa vielä tätä kevättä, mutta onneksi sentään kymmenen muuta kevättä kuitenkin. Kotona on käppänän mentävä tyhjä kohta. Että voikin olla ikävä!
I think I’ll miss you forever
Like the stars miss the sun in the morning skies

Heittäydy täysii mitä ikinä teetkin ja elä nyt missä ikinä meetkin

Nyt on hyvä fiilis. Kevät! Kuvassa Reskon tämänpäiväinen poseeraus koirapuistossa (vain hetki tämän jälkeen se meni ja nosti jalkaa puiston ohi lenkkeilleen kultainennoutaja-neidin päähän). En kadu mitään!”-Resko.

Me oltiin viikonloppu Ylläksellä mökkeilemässä parhaassa mahdollisessa seurassa; Jonnan ja Torsteenin kans! Kiitos Ylläs ja kiitos kaverit! Kenties kevään ihanin viikonloppu 🙂

Resko ja Torsti tulevat niin hämmentävän hyvin toimeen, kun otetaan huomioon että poikien ikäero on vain pari hassua viikkoa Reskon hyväksi ja molemmat juntit ovat luonteeltaan mitä ovat. Eikä kumpikaan edusta rotunsakaan puolesta mitään kaikkien kaveria. Molemmilla on omat vinkeensä ja virheensä, mutta kahdestaan niillä on yhtä hyvä yhteinen sävel kuin omistajillaankin.

Perjantaina pakkauduttiin Jonnan autoon ja lähdettiin huristelemaan Lappiin. Pysähdys Torniossa (minun kotonani) ja pojat pääsi jo vähän päästeleen höyryjä ok-talon isolla pihalla. Vanhempanikin kokoontuivat paikalle katsomaan koirien päätöntä menoa. Iskä kuvaili Torstia osuvasti ”ihan kuin peuraksi”. Pyysin diagnoosia myös Reskosta: sain vain silmien pyörittelyä ja ”se nyt on tuommonen.. tuommonen” 😀 Hehee. Resko on ihana jos multa kysytään! Ja kaksi koiraa tuntuu ihan mukavalta määrältä. Eeh…
Myöhään illalla, tai pikemminkin yöllä, oltiin lopulta perillä. Painuttiin aika vauhdilla unten maille, että jaksetaan aamulla taas herätä. Lauantaina ohjelmassa olikin lumikenkäilyä jossain Ylläksen ja Kittilän välimaastossa, eipä ainakaan tullut ketään metsässä vastaan. Vähän alkoi riemuidioottienkin meno hyytyä loppua kohti ja kuviteltiin että no NYT ne väsyi! …Mutta päästyään pois ”uppohangesta” vetivät molemmat taas ihan hirveetä rallia ja loikkia ja menivät nurin ja kurin.

Loppulauantai menikin kaupoissa kiertäen ja kaksin käsin herkkuja syöden (allekirjoittanut huomasi olevansa pahempi kuin koiransa: mikä Jonnalta lattialle tippui, sen kahmaisin suuhuni mahdollisimman pian:D) ja koirien kuorsausta katsellen. Onnea on tyytyväisenä nukkuva koira. Sunnuntaina kävästiin toisella puolella tunturia ja siivottiin jälkemme ja ajeltiin taas Tornion kautta Ouluun. Hymy oli korvasta korvaan vielä maanantaiaamunakin sängystä noustessa. Mitä tämä elämä oiskaan, jos en ois aikoinaan päätynyt jakamaan sänkyäni käppänän kanssa? Koen olevani ainakin miljoona kokemusta rikkaampi ja omien valintojeni ja muiden ojentamien apujen myötä etuoikeutettu tähän mitä mulla on. ❤

#kiitollinensiunattuonnellinen

Jonna ja lumikengät.. no words needed.
Meijän kullanmurut: ykköstiimi 🙂
Torsti kiusii pientä snautseria!
Snautserin kosto.