Lokakuun loppua

Meillä on metsä, joka lähtee melkein kotipihasta. Luksusta. Meillä on myös pakkasta ja Kaskolla Amorin perintötakki käytössä. Takki on kokoa 30cm, eikä Kasko vielä läheskään täytä sitä – minkähän kokoinen tuosta rotasta oikein tulee? Onneksi tiukka luonne kompensoi pienehköä kokoa. Ja onhan se vielä ihan kakara..
Katselin jopa näyttelykalenteria ensivuodelle, sitä ei olekaan ennen tapahtunut. Kake voisi pyörähtää kehässä pari kertaa ja Resko jonkin kerran. Enemmänhän ne on sellaisia omistajan omia hömpötyksiä, kuin koirien hauskaa ajanvietettä – olkootkin että minun pojille kaikki minun kanssa koettava jännä näyttää olevan hauskaa ajanvietettä. Rakkaat parrakkaat. Reskon kanssa käytiin päivällä 10 kilsan lenkki jopoillen pitkin kuntopolkuja (tai teitä ne taisi olla, mutta ei asfalttia kuitenkaan). Resko oli reipas ja olisi halunnut pidemmälle.

Ihan kohta tulee VUOSI Amorista. Kokonainen vuosi. Aivan uskomatonta.

Kaskelotin ekat mätsärit

“Alice asked the Cheshire Cat, who was sitting in a tree, “What road do I take?”
The cat asked, “Where do you want to go?”
“I don’t know,” Alice answered.
“Then,” said the cat, “it really doesn’t matter, does it?”

Kasko kävi ensimmäisissä mätsäreissään eilen lauantaina. Pieniä pentuja oli varmaan yli 40 ja Kaskon kanssa pyörähdettiin kehässä numerolla 113. Parikehässä meidän kaverina oli sheltti, joka esiintyi kuin ammattilainen. Kaskon mielipuuhaa kehässä oli pussailla tuomaria ja saada herkkuja – ja keulia liikkeissä 😀 Koitin uhkailla, kiristää ja lahjoa sitä.. lopulta rupesin vaan itsekin nauramaan Kaskon touhuille. Sinisen nauhan arvoinen hassu pellehermanni-Keke. Häntä heilutti koko pentua.

Tuomarina oli käppänöistä aika paljon tietävä kasvattaja, joten sain samalla Kaskosta lyhyen ”arvostelun” käymämme keskustelun lomassa. Kehuja tuli kropasta, turkista ja asenteesta. Ensimmäinen tuomarin esittämä kysymys oli ”Mistä kennelistä tää on?!” – ”Noo tää on tämmönen Ruotsin tuliainen..”

Kun valittiin parasta sinistä pentua, Kasko oli loistava. Se jaksoi seisoa todella kauniisti ja piti asentonsa ja ryhtinsä – toisin kuin yksi Resko joskus muinoin 😀 Vähitellen ”kilpakumppanit” käteltiin pois tai sijoitettiin neljännestä ylöspäin lähtien. En kerennyt kauheasti katsella muita, kun ihastelin vain kiltisti esiintyvää Kaskoa. Meidät käteltiin toiseksi, vautsivau ja Kakelle siitä hyvästä hepuli! Tuomari liikutti paljon. Viimeisellä kierroksella edessämme ravasi hienosti liikkuva cockerinpentu ja Kasko veti jotain omaa jumppaohjelmaansa näyttelyhihnaa vasten, etujalat osuivat hyvin satunnaisesti maahan. Koitin tiukkaan sävyyn kerran sanoa että ”Kake ei nyt!”, mutta tyydyin lopulta osallistumaan Kaskon kekkereihin ja annoin sen pomppia – johan se oli monta tuntia ollut ja esiintynyt vieraassa hallissa aivan esimerkillisen hienosti. Rakas pieni Kapselotti, ihana ärrinmurri ilopilleri. Meille oli tosi hienot palkinnotkin; pussi RC-ruokaa (menee syöttöön), herkkuja (nämä jaettiin kotona Reskon kanssa), liukuestematto (meni heti käyttöön vesikupin alle), pyyhe kuratassuille (roikkuu jo eteisen naulakossa käytettynä) ja pytyt ja ruusukkeet.

Resko ei ollut mukana koska haluan tehdä tällaisia juttuja välillä Kaken kans ihan kaksistaan, ettei jää epäselväksi voiko maailmassa kulkea ilman isoveikkaakin. Kasko oli vieraassa hallissa (joka kaikui koirien huudosta) kuin kotonaan – tai pikemminkin sen käytös oli kuin minulla huvipuistossa 10 vuotta sitten: kaikkea ois pitänyt saada kokeilla ja kaikki kiinnosti ja oli hirrveen hauskaa. Kelpo penska.

"Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun"

 
Naamakuvan Kakesta nappasi Jonna H, kiitti!
21. syyskuuta me käytiin Oulun HundSpassa pentu-uinnissa, kun kerkesin meille sellaiseen varata paikan. Kasko ei ollut hommasta aivan niin innoissaan – sen mielestä uintiharrastuksen voi vastaisuudessakin jättää Reskolle. Ensimmäisen kierroksen Kake porskutti ja pärskytti ja huohotti ja huitoi, seuraavat pari kierrosta meininki oli jo paljon parempaa. Se oikeasti näytti välillä ihan uimiselta. Viimeinen, eli neljäs kierros paljasti Kakkiaisen väsyneen – rytmi ei pysynyt enää niin hyvin kuin parilla edellisellä kierroksella.
Vaikka uiminen ei Kaskon mieleen ollutkaan, unohti pentu äkkiä inhonsa. Aina kun se nousi altaasta rampille seisomaan, rupesi häntä heilumaan ja elämä oli taas hauskaa. Hyvä mutta lyhyt muisti on siis Kaskelotin onni. 
Seuraavalla viikolla syyskuu vaihtui lokakuuksi, ja me vaihdoimme osoitetta. Hyvästi kerrostaloelämä, tervetuloa kotoinen luhtitalo takapihoineen. Tähän mennessä on päästy kulkemaan uusia lenkkireittejä sen verran, että voin sanoa olevani aika haltioissani. Metsää, metsää, metsää, pururataa, pieniä polkuja, ja kivenheiton päässä koirahalli. Aika bueno juttu! (Ja varovainen hehkutus heti perään: koirien yksinolot ovat jatkuneet yhtä hienosti kuin ennenkin.)
6.10 osallistuin kepon kanssa Animagin järjestämälle Liikettä Niveliin! -luennolle ja iPhoneni halasi heti sitä seuraavana päivänä turhan kovasti asfalttia. On nimittäin aika vaarallista kerätä koirankakkaa, puhua puhelimessa ja pidellä samalla kahta innoissaan olevaa snautseria. *Kops* *kräks* ja muutama kirosana siihen perään. Meneillään ollut puhelu ei sentään katkennut. 
Kaikkein rakkain ja pienin Mäkärä 2003 – 2015
 
Puhelimen hajotusta seurannut aika onkin mennyt sumussa, tai jossain hyvin harmaalla alueella, mutta ei suinkaan minkään materian vuoksi. Tai en tiedä, ehkä tämä on joku musta aukko – tai pikemminkin tumma ja raskas möykky, joka löysi tiensä minunkin sisälleni. Siskoni (ja koko perheen ja kaikkien tuon pienen koiraystävän lähimmäisten) kohtaamalle surulle ei ole löytynyt loppua. Amorin lempparikämppis ja meidän ihmissisarusten koko koiralauman kiistaton kuningatar Mäkärä nukkui pois. Tilanne tuli eteen niin yllättäen, ettei ainakaan minun pääni ole pysynyt ihan kaikessa mukana. Ajoin viikko sitten keskiviikkoiltana tänne Ruotsin puolelle siskoa ja kipeäksi tullutta Mäkkistä katsomaan, kun jo seuraavana aamuna heräsimme yöllisen päivystysreissun jäljiltä ensimmäistä kertaa yli 12 vuoteen ilman Mäkärää.
Ei tällaiselle kai ole olemassakaan oikeita sanoja.

Kiitos rakas pieni Mäkkis. Siitä että olit olemassa. Ja että mekin Amorin (ja sittemmin näiden nykyisten) kanssa saatiin olla olemassa sulle, ja että meillä oli välillä aika yhteinenkin elämä. Toivottavasti veit Ampuherralle ja Aatukaapelille terveisiä mennessäsi. Yksi aikakausi on päättynyt. Heihei Mäkkis, olet aina myös mulle ihan valtavan rakas.

Amor, Mäkärä & Aapeli – 2010

”Minä tiedän ikävän. Se on sellaista, jonka tuntee joka puolella itsessään. Eniten se tuntuu vaatteiden sisällä, mutta minä en tarkalleen tiedä missä. Joskus se sattuu kurkkuun ja korviinkin. Kurkusta tulee jotenkin paksu ja korviin pistelee niin kuin olisi pakosta juossut oikein kovaa vaikka ei olisi yhtään jaksanut. Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu.
Muistoa ei unohda, vaikka sitä ei kokoajan ajattelisikaan. Se elää minun sisälläni ja kulkee mukana. Muisto ei koskaan lopu.” (Tyttö ja naakkapuu, Riitta Jalonen 2004)