Resko 2 vuotta!

”En mä vois kuvitellakaan,
ettei sua olis ollenkaan
mun elämässä.”
Onnea rakas Resko 2v! Vasta viikko sitten mietin, että sulle on viimeaikoina tullut järkeä päähän ilahduttavan paljon – käyttäydyt arjessa niin hienosti ja kehityt (me kehitytään!) kokoajan. Eilen lauantaina käytiin Stockalla hakemassa sulle uus herkkupuruluu, käytiin ihan kahdestaan ja matkattiin bussilla. Ja käyttäydyit niin hienosti, etten voinut kuin olla tosi ylpeä. Toivottavasti juhlitaan sinun synttäreitä vielä 12 vuodenkin päästä! 

Ylläs, vatsatauti, lihatilaus

 

Viikko sitten oltiin Ylläksellä, joka oli ihan oikea Winter Wonderland verrattuna pimeään ja vesisateiseen Ouluun. Pakkanen kipusi yhtenä päivänä -20 asteeseen, joka oli jo minunkin koirille sillä varustelulla liikaa: en tajunnut ottaa Rekulle mitään takkia ja Kakelekkin oli vaan uusi Hurtan Summit Parka mukana, koska odottelin sellaisia miinus kymmenen asteen kelejä meidän viikonloppureissun ajalle.. Kävin samalla reissulla kaupalla juttelemassa töistä ja menenkin jo parin viikon päästä tutusti JK:n kassalle ainakin joulun ja uudenvuoden sesongiksi 🙂

Jo Ylläksellä Rekulla oli yhtenä päivänä vatsa sekaisin, mutta ajattelin sen olevan ohimenevää.. Ohimenevää se toki olikin; meni ohi viikossa. Kolmen paastopäivän ja kasvattajan (eli eläinlääkärin) haastattelun jälkeen alkoi näkyä valoa tunnelin päässä, kun Resko eilen teki täydellisen kiinteän pienen kakan! Hurraa! Ei ollut itku kaukana kun katsoin kipeänä huohottavaa snautseria, joka ei suostunut syömään ja oksensi lääkkeetkin pois monta kertaa päivässä. Vatsa mourusi aivan hirveällä äänellä, kaikki närästi, syöminen ei ollut vaihtoehto – voin vain kuvitella miten kipeä se oli. Puuroriisillä ja muutamalla nappulalla alkoi ruoka lopulta pysyä sisällä ja päästiin takaisin elävien kirjoihin. Huh. Nyt pitää vaan toivoa, ettei sama pöpö iske seuraavaksi Kaskoon.. löydettäis aika varmasti itsemme pian jo tiputuksesta eläinlääkäristä.

Kokeilin kuluneella viikolla onneani ja tilasin koirille ensimmäistä kertaa ruokaa VauhtiRaksulta. Seitsemisen kiloa mahtui meidän pieneen pakastimeen, kun oikein taktisesti pilkkoi ja järjesteli! Nyt on Kakelle pureskeltavaa.. Jänskää.

Amor, rakas

”Amor on roomalaisessa mytologiassa rakkauden jumala, Venuksen poika. Amor on usein kuvattu pieneksi, siivekkääksi pojaksi, joka kantaa jousta ja nuolia.” -Wikipedia
 
Amorin kanssa Ylläksellä, syksy 2014 // Agilityn alkeita vuonna 2005 (kuva: Kristiina N.)

Joensuussa kesällä 2012(?)
Pikkuinen Reskopallero ja Amor-pappa alkuvuodesta 2014
Aidot ja alkuperäiset mustat pojat: siskoni Aapeli-apina ja Amor juoksentelemassa syksyllä 2009 

Vuosi sitten kello viiden aikaan iltapäivällä lakkasi maailman rakkaimman oman Amorini kylki kohoilemasta. Amor nukkui syliini rtg-kuvia varten, eikä lopulta enää herännyt siitä unesta. Joskus olen vieläkin tavattoman pahoillani siitä, etten tiennyt sitä silloin kun Ampu sulki silmänsä viimeisen kerran silitellessäni sitä, ja kertoessani kuinka rakas se minulle ja muille on.

Valehtelisin jos väittäisin, että ikävä on nyt helpottanut tai etten enää itke menetyksen vuoksi. Asiaa on vaan helpompi ajatella näin vuoden jälkeen, kun kyseessä ei ole enää tuore avohaava. Resko ja Kasko ovat ottaneet oman alansa ja aikansa, enkä enää aina ajattele mitä Amor missäkin tilanteessa tekisi (..lienee sanomattakin selvää, että tiedän kyllä silti mitä se olisi tehnyt). Amor piintyi reilun kymmenen vuoden aikana niin syvälle selkärankaani ja kokonaiseen elämään, että tuntui kuin olisi menettänyt oman raajansa marraskuussa 2014. Lopullinen Amputaatio. Muistan eläinlääkäristä palattuamme kävelleeni parkkipaikalta talon alaovelle Amorin hihna ja takki käsissäni, ja noustuani ensimmäiset 7 porrasta ennen hissiä olin aivan maitohapoilla. Hississä puuskutin kuin maratoonin juosseena. Ja kuinka asuntoon päästessäni menin vain sänkyyn makaamaan ja näin Amorin muotoisen kuopan lattialla olevassa tyynyssä. Katsoin silmät sumeina Reskoa joka istui sängyn vieressä korvat luimussa kulmakarvat eri suuntiin sojottaen, ja mietin että ilman tuota vuotiasta snautseria en ehkä nousisi tämän peiton alta enää ikinä, en ilman omaa Amoriani.

Pakkohan se oli sieltä nousta, ja onneksi niin. Vaikka tuntui kuin rintakehän päälle olisi laskettu ainakin kerrostalon verran painoja, elämä jatkui tunti kerrallaan ilman Amoria. Kun haettiin Amorin tuhkia Oulun Animagista, soi auton radiosta Jenni Vartiaisen ”Missä muruseni on”. Puristin Amorin tuhkapurkkia käsieni väliin sylissäni, pidin silmiä kiinni ja silmäluomien takana tykytti valtamerellinen kyyneliä. Tuli ensimmäinen joulu kymmeneen vuoteen ilman Amoria, ja sitten uusivuosi jolloin Amor olisi täyttänyt 11 vuotta. Ei synttärinakkikakkua, ei lahjoja tai jokavuotisia synttärivalokuvia. Keväisellä Apulannan keikalla Armo-biisin sanat saivat olon kauttaaltaan mustaksi. Suru on syvällä.
Nyt lokakuussa muutettiin poikaystävän ja Reskon ja Kaskon kanssa kerrostalosta luhtitaloon (jee), ja tämä asunto on samalla ensimmäinen jossa minä asun, mutta johon Amor ei ole tassullaankaan astunut. Haluan ajatella asian niin, etteivät enkelikoirat tarvitse tassujaan sellaiseen. Amor kulkee kuitenkin aina mukanani. Ehkä hengitän vielä samaa ilmaa, jota Amorkin on hengittänyt.

”Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa

Armoo viivyttää”

 
Resko haistelee kotiin haettuja Amorin tuhkia // Resko, Kasko & Amorin Rita-husky

Kun ruoho alkoi keväällä maassa vihertää, huomasin monessa hetkessä ajattelevani että olisipa Amor täällä. Olisipa Amor nyt täällä tällä metsäpolulla minun ja Reskon kanssa, juoksemassa tämän kävyn perään kun potkaisen sitä. Kun kymmenen vuotta kasvaa koiran kanssa niin tiiviisti yhteen, ei aina edes tajua mihin kaikkeen se liittyykään. Amor oli mukana ihan kaikessa. Se liittyi jotenkin kaikkeen mitä 10 ja 21 ikävuoteni välillä tapahtui. Mukana hyvässä ja pahassa. Arjessa ja juhlassa. Jos kaikki muu muuttuikin, Amor oli ja pysyi – kuten sitä kuvailinkin; se oli minun peruskallioni.

Tämä on ollut lapsuuteni jälkeen ensimmäinen kokonainen vuosi ilman minun Amoriani ja moni asia on muuttunut. En halua kuulostaa kylmältä sanoessani näin, mutta tätä elämä on. Ja kun on valinnut elämäänsä koirat näin isona ohjelmanumerona, tulee toivottavasti kokemaan vielä monia kipeitä menetyksiä. ”Toivottavasti” siksi, ettei pienen olennon menettäminen sattuisi niin lujaa, ellei olisi rakastanut niin paljon ja saanut samalla mitalla takaisin. En vaihtaisi menettämisen mukanaan tuomaa surua ja pahaa oloa ja ikävää kuitenkaan koirattomaan elämään. En päivääkään Amorillisesta ajastani.

365 päivää ilman Amoria. Kuitenkin 365 päivää Reskoa ja 162 päivää Kaskoa. Kiitos Ampu rakkaimmista muistoistani. Mulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus oman kääpiösnautserin kanssa kasvaessa. Vaikka tulen omistamaan toivottavasti vielä monenlaisia koiraa, ei kukaan niistä ole elämässäni enää suhteessa niin pitkää aikaa kuin Amor oli: olin 10-vuotias kun sain sen ja 21 kun hyvästelimme viimeisen kerran. Yli puolet siihenastisesta elämästäni. Amor tiesi enemmän kuin kukaan muu.

”I’ll never forget you 

You will always be by my side 

From the day that I met you 

I knew that I would love you till the day I die 

And I will never want much more 
And in my heart I will always be sure 
I will never forget you 
And you’ll always be by my side till the day I die”

”Ja musta tuntuu kuin sahaisin
omaa kättä irti tai jotain jos et sä tuu tänne
tänne, tuu tänne, tuu tänne, tuu tänne
tuu tänne
Sua ilman vaan huonoa kuuluu
tuu tänne
tai kevät ei koskaan enää tuu
tuu tänne
ja mun sydän muruiksi murtuu”

Elämä jatkuu, kiitos kaikesta Amor.