Amor, rakas

”Amor on roomalaisessa mytologiassa rakkauden jumala, Venuksen poika. Amor on usein kuvattu pieneksi, siivekkääksi pojaksi, joka kantaa jousta ja nuolia.” -Wikipedia
 
Amorin kanssa Ylläksellä, syksy 2014 // Agilityn alkeita vuonna 2005 (kuva: Kristiina N.)

Joensuussa kesällä 2012(?)
Pikkuinen Reskopallero ja Amor-pappa alkuvuodesta 2014
Aidot ja alkuperäiset mustat pojat: siskoni Aapeli-apina ja Amor juoksentelemassa syksyllä 2009 

Vuosi sitten kello viiden aikaan iltapäivällä lakkasi maailman rakkaimman oman Amorini kylki kohoilemasta. Amor nukkui syliini rtg-kuvia varten, eikä lopulta enää herännyt siitä unesta. Joskus olen vieläkin tavattoman pahoillani siitä, etten tiennyt sitä silloin kun Ampu sulki silmänsä viimeisen kerran silitellessäni sitä, ja kertoessani kuinka rakas se minulle ja muille on.

Valehtelisin jos väittäisin, että ikävä on nyt helpottanut tai etten enää itke menetyksen vuoksi. Asiaa on vaan helpompi ajatella näin vuoden jälkeen, kun kyseessä ei ole enää tuore avohaava. Resko ja Kasko ovat ottaneet oman alansa ja aikansa, enkä enää aina ajattele mitä Amor missäkin tilanteessa tekisi (..lienee sanomattakin selvää, että tiedän kyllä silti mitä se olisi tehnyt). Amor piintyi reilun kymmenen vuoden aikana niin syvälle selkärankaani ja kokonaiseen elämään, että tuntui kuin olisi menettänyt oman raajansa marraskuussa 2014. Lopullinen Amputaatio. Muistan eläinlääkäristä palattuamme kävelleeni parkkipaikalta talon alaovelle Amorin hihna ja takki käsissäni, ja noustuani ensimmäiset 7 porrasta ennen hissiä olin aivan maitohapoilla. Hississä puuskutin kuin maratoonin juosseena. Ja kuinka asuntoon päästessäni menin vain sänkyyn makaamaan ja näin Amorin muotoisen kuopan lattialla olevassa tyynyssä. Katsoin silmät sumeina Reskoa joka istui sängyn vieressä korvat luimussa kulmakarvat eri suuntiin sojottaen, ja mietin että ilman tuota vuotiasta snautseria en ehkä nousisi tämän peiton alta enää ikinä, en ilman omaa Amoriani.

Pakkohan se oli sieltä nousta, ja onneksi niin. Vaikka tuntui kuin rintakehän päälle olisi laskettu ainakin kerrostalon verran painoja, elämä jatkui tunti kerrallaan ilman Amoria. Kun haettiin Amorin tuhkia Oulun Animagista, soi auton radiosta Jenni Vartiaisen ”Missä muruseni on”. Puristin Amorin tuhkapurkkia käsieni väliin sylissäni, pidin silmiä kiinni ja silmäluomien takana tykytti valtamerellinen kyyneliä. Tuli ensimmäinen joulu kymmeneen vuoteen ilman Amoria, ja sitten uusivuosi jolloin Amor olisi täyttänyt 11 vuotta. Ei synttärinakkikakkua, ei lahjoja tai jokavuotisia synttärivalokuvia. Keväisellä Apulannan keikalla Armo-biisin sanat saivat olon kauttaaltaan mustaksi. Suru on syvällä.
Nyt lokakuussa muutettiin poikaystävän ja Reskon ja Kaskon kanssa kerrostalosta luhtitaloon (jee), ja tämä asunto on samalla ensimmäinen jossa minä asun, mutta johon Amor ei ole tassullaankaan astunut. Haluan ajatella asian niin, etteivät enkelikoirat tarvitse tassujaan sellaiseen. Amor kulkee kuitenkin aina mukanani. Ehkä hengitän vielä samaa ilmaa, jota Amorkin on hengittänyt.

”Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa

Armoo viivyttää”

 
Resko haistelee kotiin haettuja Amorin tuhkia // Resko, Kasko & Amorin Rita-husky

Kun ruoho alkoi keväällä maassa vihertää, huomasin monessa hetkessä ajattelevani että olisipa Amor täällä. Olisipa Amor nyt täällä tällä metsäpolulla minun ja Reskon kanssa, juoksemassa tämän kävyn perään kun potkaisen sitä. Kun kymmenen vuotta kasvaa koiran kanssa niin tiiviisti yhteen, ei aina edes tajua mihin kaikkeen se liittyykään. Amor oli mukana ihan kaikessa. Se liittyi jotenkin kaikkeen mitä 10 ja 21 ikävuoteni välillä tapahtui. Mukana hyvässä ja pahassa. Arjessa ja juhlassa. Jos kaikki muu muuttuikin, Amor oli ja pysyi – kuten sitä kuvailinkin; se oli minun peruskallioni.

Tämä on ollut lapsuuteni jälkeen ensimmäinen kokonainen vuosi ilman minun Amoriani ja moni asia on muuttunut. En halua kuulostaa kylmältä sanoessani näin, mutta tätä elämä on. Ja kun on valinnut elämäänsä koirat näin isona ohjelmanumerona, tulee toivottavasti kokemaan vielä monia kipeitä menetyksiä. ”Toivottavasti” siksi, ettei pienen olennon menettäminen sattuisi niin lujaa, ellei olisi rakastanut niin paljon ja saanut samalla mitalla takaisin. En vaihtaisi menettämisen mukanaan tuomaa surua ja pahaa oloa ja ikävää kuitenkaan koirattomaan elämään. En päivääkään Amorillisesta ajastani.

365 päivää ilman Amoria. Kuitenkin 365 päivää Reskoa ja 162 päivää Kaskoa. Kiitos Ampu rakkaimmista muistoistani. Mulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus oman kääpiösnautserin kanssa kasvaessa. Vaikka tulen omistamaan toivottavasti vielä monenlaisia koiraa, ei kukaan niistä ole elämässäni enää suhteessa niin pitkää aikaa kuin Amor oli: olin 10-vuotias kun sain sen ja 21 kun hyvästelimme viimeisen kerran. Yli puolet siihenastisesta elämästäni. Amor tiesi enemmän kuin kukaan muu.

”I’ll never forget you 

You will always be by my side 

From the day that I met you 

I knew that I would love you till the day I die 

And I will never want much more 
And in my heart I will always be sure 
I will never forget you 
And you’ll always be by my side till the day I die”

”Ja musta tuntuu kuin sahaisin
omaa kättä irti tai jotain jos et sä tuu tänne
tänne, tuu tänne, tuu tänne, tuu tänne
tuu tänne
Sua ilman vaan huonoa kuuluu
tuu tänne
tai kevät ei koskaan enää tuu
tuu tänne
ja mun sydän muruiksi murtuu”

Elämä jatkuu, kiitos kaikesta Amor.

16 thoughts on “Amor, rakas

  1. Muistan Amorin monien vuosien takaa petsiestä. Se oli silloin jo niiin hieno koira ❤ Vasta selasin sun blogia ja luin Amorin kuolemasta, se kosketti ja kyyneleet silmissä luin tänkin postauksen. Paljon tsemppiä sulle, Amor kulkee sun matkassa<3

  2. Niimpä.. Paras ystäväni laittoi eilen viestiä, että hänen alle 2-vuotiaan koiransa veli oli ilman ennakkovaroitusta jouduttu laittamaan ikiuneen pernassa olleen kasvaimen vuoksi. Ajatuskin kylmää, että joutuisi nuoresta koirasta niin arvaamatta luopumaan. Kaikkea ei voi ennustaa eikä estää, voi jos voisikin..

  3. Tälläisten jälkeen ei voi muutakuin arvostaa jokaista päivää ja hetkeä. Lämpimät osanotot edelleen. Elämä on välillä niin kurjaa – miksi siitä rakkaimmastaan joutuu luopumaan ja vielä liian aikaisin 😦

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s