The more we do, the more we can do.

(-William Hazlitt)

Monesti mietin, millaisia näistä oikein tuleekaan. Millainen Resko on 10 vuoden päästä, entä Kasko? Samaan aikaan ajatus on jännittävä ja haikea – tiedän, että kymmenen vuoden päästäkin taivastelen ajankulua ja maailmaa. Juuri nyt mulla on käsissäni kaksi nuorta poikakoiraa, joilla toivottavasti on kanssani kokonainen elämä edessä ja me keretään tällä porukalla nähdä vielä vaikka kuinka monia muutoksia ja kehitysvaiheita. Toissailtana autolla ajaessani, liikennevaloissa ootellessa, uppouduin hetkeksi muistelemaan Amoria ja omaa elämääni sen kanssa. Miten moni asia kuulkaa muuttuikaan 10-vuotiaan tytön elämässä, kun ikioman koiran sai. Ja kuinka mullinmallin elämä heitteli seuraavien 11 vuoden aikana? Ehkä juuri siinä on yksi syy siihen, miksi näistä karvapäällisistä tulee niin rakkaita ja niin kiinteä osa elämää. Ne ovat paikalla käytännössä 24/7, näkevät jokaisen nousun ja laskun ja elävät rinnallamme parhaimmillaan useamman vuosikymmenen ajan ja kuuluvat tavallaan kaikkeen. Kun jälkikäteen muistelen vaikka yo-juhliani, mieleen tulee kuinka kuvaaja kehui Amoria ja kuinka Amor kuvissa pitää valkoista ruusua suussaan erittäin tyytymätön ilme naamallaan. Ja kuinka se kävi illemmalla moikkaamassa meidän vieraita ja kerjäsi (onnistuneesti..) herkkuja vierailta ihmisiltä. Miten Jonna oli kissojensa kanssa meillä silloin kylässä ja yöllä nukuttiin aika sulassa sovussa koko eläintarhan kanssa minun pienessä huoneessani.

Järki sanoo että Amorin aika on ohielettyä elämää ja saman tulen kokemaan näidenkin kanssa, mutta ajatuskin siitä on hirveän iso ja raskas. Olen hyväksynyt Amorin ja minun yhteisen ajan päättymisen ja sen, että en saa niitä hetkiä enää takaisin. Keskityn tekemään uusia muistoja nykyisen kokoonpanon kanssa ja olemaan iloinen siitä että asiat ovat kuten ovat – nyt on Reskon ja Kaskon vuoro olla minun elämäni kiintopisteet. Toivottavasti saadaan kaikki pitää terveytemme ja porukka pysyy kasassa.

Varsinkin Reskon kohdalla mietin usein että millainen se on vuoden kuluttua, koska näiden kahden yhteisen vuotemme aikana olen ihastunut siihen aina vaan enemmän. Resko ei ole ikinä ollut ongelmakoira; se ei ole eroahdistunut tai riko paikkoja tai asioita, eikä se ole sairas. Muutaman kerran olen ollut sen vatsasta huolissani, mutta kun oikea ruoka löytyi niin vatsa ei vaivaa eikä ärry pienistä määristä epäsopiviakaan ruokia. Ne kerrat kun olen istunut yöllä kipeän Reskon seurana kylppärissä, ovat olleet hirveän raskaita ja surullisia. Ja ne kerrat kun yksinolojen äänitteissä on kuulunut piippausta (nyt puhutaan maksimissaan 15min ääntelystä) olen aina stressaantunut siitä itsekin tuntuvasti. Koirat ovat mulle kuitenkin pääsääntöisesti elämänkumppaneita, ystäviä, seuraa ja harrastuskavereita ja vaikka en haluaisi kisata koirineni missään lajissa, haluaisin silti omistaa koiran tai koiria, koska ilmankaan en osaa olla. Mulla on haaveita ja tavoitteita koiramaiseen elämääni liittyen, mutta tyytyväisimmilläni olen kun saan koirista seuraa ja iloa. Satunnaiset takapakit ja pettymykset kuuluvat asiaan, lopulta tästä kuitenkin saa enemmän kuin antaa ja juuri siksi se tuntuu mulle oikealta. Vaikka kulutan välillä turhaan aikaani sellaisten asioiden voivotteluun joille en voi itse mitään, tiedän etten vaihtaisi elämääni mihinkään muuhun. Olisinko mielumin presidentti ilman koiriani ja muistojani? No en varmasti. Harmi että elämiä on vain yksi, olisi ihan mielenkiintoista kokeilla millaisen saisi elettäväkseen toisia polkuja valitsemalla.

Mut joo, hyvä näin. Kenties saan vuoden päästä tähän aikaan huomata saavuttaneeni taas jotain uutta ja eläneeni koirineni yhden erilaisen vuoden lisää. Kenties stoppaan tämän ajatusvirran tähän ja painun Reskon ja Kaskon kanssa tuonne ulos lumipyryn keskelle. Huomenna on taas maanantai ja uusi päivä!
ps. Koirat olivat eilen yli 7 tuntia yksin (/kaksin) iltaseitsemästä lähtien, kun käytiin kaverin tupareissa. Audacity näytti siltä ajalta melkein virheetöntä viivaa ja kämppä oli samassa kuosissa kuin lähtiessäkin, eli pojat olivat keskittyneet omalla ajallaan vain hiljaisiin harrastuksiin (nukkumaan kenties). Oli aika voittajaolo kotiin palatessa, koska näin pitkiä yksinoloja meillä ei paljoa tuu ja ne lyhyemmätkin aina päiväsaikaan. JES. 🙂

One thought on “The more we do, the more we can do.

  1. Resko ekassa kuvassa: En minä, tuo se oli. Taas! Voisitko vähän ojentaa sitä?

    Elämässä on kolme kovaa koota, koira(t), kahvi ja koti, joita ilman ei voi olla. No, ehkä jotain muutakin, mutta nämä ovat ainakin minulle ne kovat selviämiskeinot.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s