In order to succeed, we must first believe that we can.

Monenlaista on mahtunut maaliskuuhun 2017. Kasko on ilmoitettu muutamiin näytelmiin Suomeen ja Ruotsiin ja Resko ensimmäisiin rally-tokokisoihin. Pulssini nousee jo kun naputtelen nuo sanat blogiin. Voi kisajännitys sentään – muistan liian hyvin kuinka unohdin agilityradat Amorin kanssa jännittäessäni. Meni maku koko hommasta silloin, kun pilasin itse kaiken (tai no en minä, vaan minun pääni).
Me oltiin maaliskuun alussa lomalla ilman koiria. Viikko Kanarialla. Kaipasin koiramaisia juttuja joka päivä, mutta minun oli silti helppo lomailla tietäessäni, että koirat ovat tallessa ja saavat parasta mahdollista hoitoa – Kasko äitini luona ja Resko anoppilassa belgien kanssa. Jännitystä ei silti ollut puuttunut. Kasko oli ollut omatoimiretkellä (siis KARKUMATKALLA) yhtenä aamuna Ylläksellä, kun ihana paikallinen nainen oli kaapannut sen syliinsä ja tuonut takaisin mökkiin. Reskolta puuttuu hyvän kokoinen tupsu karvaa oikean silmän alta, se oli kai härnännyt belgirouvia tapojensa mukaan vähän liikaa. 
Tämä on ensimmäinen kevääni vuosiin, kun olen Ylläksen sijaan kotonani. Tällä hetkellä se tarkoittaa Oulua. Oulun kevät on loskaisempi, ailahtelevaisempi ja harmaampi kuin Ylläksen, mutta kyllä täälläkin pärjätään. Kieltämättä kaipaan Yllästä ja työkavereitani, mutta sellaista kai tämä ”aikuisen” elämä on. Joskus joutuu tekemään kompromisseja, ja tällä kertaa se tarkoitti töiden sijaan koulussa käymistä.
En tiedä mistä lähtisin purkamaan tätä jännitystäni. Ilmoitin Reskon maanantai-aamuna Virkussa Tornion RT-kisoihin. Ne ovat ihan kohta, huhtikuun alussa. Ottaen huomioon treenimäärämme (yksi alkeiskurssi tammi-helmikuussa, joka sisälsi kahdet vai kolmet ratatreenit?) ja minun huonot hermoni, lähden hakemaan vain positiivista kokemusta. Sellaista, että hei, me jäätiinkin henkiin molemmat! Halli jonne menemme on uusi ja vieras ja tiedän sen vaikuttavat Reskoon. Tilanne on uusi ja jännä. Eniten Reskoon vaikutan kuitenkin minä, kun en beetasalpaajista huolimatta saa pulssiani laskemaan terveelle tasolle tai jalkojen tutinaa loppumaan. Epäonnistumisen pelko on ihan kauhean suuri, kun muistan menneeni ihan lukkoon niin monet kerrat Amorin kanssa agilityn parissa. Se oli sanalla sanoen kamalaa, mutta Amor ei ikinä ottanut itseensä. Toivottavasti Reskokaan ei mene ihan sekaisin, vaikka mie menisinkin. Toivokaamme parasta! Tavoitteisiini ja toiveisiini Reskon kanssa kuitenkin on alusta asti kuulunut kisaaminen, joten tästä se lähtee. Vain yksi kerta voi olla ensimmäinen. Harmi ettei täällä järjestetä epiksiä, nyt mennään lotolla vaan treenaamaan virallisiin kisoihin.. toivottavasti muistan pitää käteni poissa taskuista!