"Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun"

 
Naamakuvan Kakesta nappasi Jonna H, kiitti!
21. syyskuuta me käytiin Oulun HundSpassa pentu-uinnissa, kun kerkesin meille sellaiseen varata paikan. Kasko ei ollut hommasta aivan niin innoissaan – sen mielestä uintiharrastuksen voi vastaisuudessakin jättää Reskolle. Ensimmäisen kierroksen Kake porskutti ja pärskytti ja huohotti ja huitoi, seuraavat pari kierrosta meininki oli jo paljon parempaa. Se oikeasti näytti välillä ihan uimiselta. Viimeinen, eli neljäs kierros paljasti Kakkiaisen väsyneen – rytmi ei pysynyt enää niin hyvin kuin parilla edellisellä kierroksella.
Vaikka uiminen ei Kaskon mieleen ollutkaan, unohti pentu äkkiä inhonsa. Aina kun se nousi altaasta rampille seisomaan, rupesi häntä heilumaan ja elämä oli taas hauskaa. Hyvä mutta lyhyt muisti on siis Kaskelotin onni. 
Seuraavalla viikolla syyskuu vaihtui lokakuuksi, ja me vaihdoimme osoitetta. Hyvästi kerrostaloelämä, tervetuloa kotoinen luhtitalo takapihoineen. Tähän mennessä on päästy kulkemaan uusia lenkkireittejä sen verran, että voin sanoa olevani aika haltioissani. Metsää, metsää, metsää, pururataa, pieniä polkuja, ja kivenheiton päässä koirahalli. Aika bueno juttu! (Ja varovainen hehkutus heti perään: koirien yksinolot ovat jatkuneet yhtä hienosti kuin ennenkin.)
6.10 osallistuin kepon kanssa Animagin järjestämälle Liikettä Niveliin! -luennolle ja iPhoneni halasi heti sitä seuraavana päivänä turhan kovasti asfalttia. On nimittäin aika vaarallista kerätä koirankakkaa, puhua puhelimessa ja pidellä samalla kahta innoissaan olevaa snautseria. *Kops* *kräks* ja muutama kirosana siihen perään. Meneillään ollut puhelu ei sentään katkennut. 
Kaikkein rakkain ja pienin Mäkärä 2003 – 2015
 
Puhelimen hajotusta seurannut aika onkin mennyt sumussa, tai jossain hyvin harmaalla alueella, mutta ei suinkaan minkään materian vuoksi. Tai en tiedä, ehkä tämä on joku musta aukko – tai pikemminkin tumma ja raskas möykky, joka löysi tiensä minunkin sisälleni. Siskoni (ja koko perheen ja kaikkien tuon pienen koiraystävän lähimmäisten) kohtaamalle surulle ei ole löytynyt loppua. Amorin lempparikämppis ja meidän ihmissisarusten koko koiralauman kiistaton kuningatar Mäkärä nukkui pois. Tilanne tuli eteen niin yllättäen, ettei ainakaan minun pääni ole pysynyt ihan kaikessa mukana. Ajoin viikko sitten keskiviikkoiltana tänne Ruotsin puolelle siskoa ja kipeäksi tullutta Mäkkistä katsomaan, kun jo seuraavana aamuna heräsimme yöllisen päivystysreissun jäljiltä ensimmäistä kertaa yli 12 vuoteen ilman Mäkärää.
Ei tällaiselle kai ole olemassakaan oikeita sanoja.

Kiitos rakas pieni Mäkkis. Siitä että olit olemassa. Ja että mekin Amorin (ja sittemmin näiden nykyisten) kanssa saatiin olla olemassa sulle, ja että meillä oli välillä aika yhteinenkin elämä. Toivottavasti veit Ampuherralle ja Aatukaapelille terveisiä mennessäsi. Yksi aikakausi on päättynyt. Heihei Mäkkis, olet aina myös mulle ihan valtavan rakas.

Amor, Mäkärä & Aapeli – 2010

”Minä tiedän ikävän. Se on sellaista, jonka tuntee joka puolella itsessään. Eniten se tuntuu vaatteiden sisällä, mutta minä en tarkalleen tiedä missä. Joskus se sattuu kurkkuun ja korviinkin. Kurkusta tulee jotenkin paksu ja korviin pistelee niin kuin olisi pakosta juossut oikein kovaa vaikka ei olisi yhtään jaksanut. Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu.
Muistoa ei unohda, vaikka sitä ei kokoajan ajattelisikaan. Se elää minun sisälläni ja kulkee mukana. Muisto ei koskaan lopu.” (Tyttö ja naakkapuu, Riitta Jalonen 2004)

Amor vincit omnia

Mä puhun sulle silloin kun muut ei nää, 
kun ikävä kasvaa niin suureksi että sen alle jää, 
ja kerron mitä meille kuuluu 
ja mitkä haaveet toteutui 
ja mitkä haaveet sun myötä hautautui

Aloin reilu viikko sitten kokoamaan videota Amorista. Ihanimpia tallessa olevia pätkiä: ilta tuulisella rannalla, kesäpäivä hiekkakuopilla, Amor auttamassa minua yo-kirjoituksiin lukemisessa, agilityn huippuhetkiä, loikkia keväthangilla, juoksua pallon perässä, pihaa vahtimassa Mäkärä-yorkin kans, viljelysteillä tai Ylläksen ruskan keskellä lenkkkeilyä ilman kiirettä mihinkään.
Ehkä olen sysännyt tunteet pintaa syvemmälle ja siksi tunnen välillä ihan havahtuvani siihen, että Amorin aika on ohi. Meidän aika on ohi. Ei tule enää yhtään rallytokotreenejä pappakoiran kanssa, ei tuttuja tuhahduksia, ei superkarkeita karvoja kättäni vasten kun silittelen pappaa tv:tä katsellessani. Ei Amoria syöksymässä lokkiparven sekaan isolla golfkentällä kesäyön valoisassa hiljaisuudessa. Tämän postauksen jälkeen aijon sysätä nämä ajatukset takaisin sinne jonnekkin, mistä ne ei pulpahtele pintaan jokaisessa käänteessä. En jaksa surra, en jaksa ajatella miten rajallista ja lopullista ja sattuman kauppaa kaikki elämässä on.
Amor oli niin valtava palanen minun elämässä. Sellainen yli 10 vuoden linkki, joka nitoi minut kiinni koirallisen nuoren tytön harrastusten kautta satoihin ihmisiin ja saatteli minut Torniosta parhaan ystäväni luokse Joensuuhun. Nyt ammattiin valmistumisen kynnyksellä (koulua jäljellä enää pari viikkoa) olen lukemattomia kertoja miettinyt, mikä merkitys pienelläkin valinnalla voi koko elämään olla. Amor veti minut mukanaan ihan erilaiseen elämään, mitä ilman sitä nyt eläisin. Enkä voi olla kuin kiitollinen.
Ja jos joskus syliin mustan maan 
sua joudun kantamaan, 
niin minä sinua vaan.