Reskon rauhasen kuulumiset

Käytiin tänään vaikeuksien kautta hankitun Tardakin piikityksessä! Olin varannut Reskolle ajan Ell Kamuun, sinne missä yleensä asioimme, mutta kolme varttia ennen varattua aikaamme sieltä soitettiin minulle maanantaiaamuna, ja kerrottiin ettei heillä ole Tardakia Reskon kokoiselle koiralle.

Soitin kuudelle eläinlääkäriasemalle, ennen kuin nappasi. (Tardakin saamisessa on ilmeisen paljon ongelmia tällä hetkellä.) OuluVetillä oli onneksi lääkettä ja se varattiin Reskon nimellä meille! Käytiin tänään sitten siellä ja uusi eläinlääkäri tutki Reskon ja samalla viemäni pissanäytteen. Eturauhanen on edelleen isohko, mutta pissanäyte oli priimaa. Koska koira ei ole oireillut, pistettiin vaan tehoste ja todettiin ettei paljoa muuta voi tehdä, kuin toivoa parasta. Niin siis teemme. Ja pidämme Reskon kaukana juoksuilevista nartuista.

Aika näyttää, kuinka meidän käy.

Ei meidänlaista tarinaa kukaan muu osaa kirjoittaa ja se kaiken ottaa, paljon antaa

Keskiviikko 6.2. Ollaan Reskon kanssa ihanalla, aurinkoisella, kahdenkeskisellä päivälenkillä. Resko ravailee edessäni vapaana, koukkuhäntä tyytyväisenä puolelta toiselle heilahdellen. Nostaa nohevana jalkaa tien vasemmalla puolella olevaan lumipenkkaan, ja jättää jälkeensä jäätävän verisen pissan. Katson tuota näkyä pari sekuntia itseäni keräillen, otan kännykällä siitä kuvan, otan koiran hihnaan, ja suuntaan sen kanssa takaisin kotiin. Mielessäni toistelen, että eturauhasvaivat ovat uroksilla hirmuisen yleisiä ja pissasihan edesmennyt Amor-pappakin joskus vähän verta struviittikiteiden ja tulehduksen vuoksi. Kotona laitan heti kuvan ja viestiä Reskon kasvattajalle, joka on eläinlääkäri. Sen jälkeen otan ja varaan ensimmäisen vapaan ajan eläinlääkäriasema Kamuun (joka on onneksi jo parin tunnin päästä). Katson Reskoa, joka on aivan oma itsensä. Elleivät silmäni olisi osuneet siihen verivirtsaan, en tietäisi mistään mitään. Olo on ensin vähän turta, ja sen jälkeen alkaa panikointi. No jos ihan vähän vaan googletan, hyvähän se on valmistautua… Pernakasvain, kasvain rakossa, paljonkohan meillä on elinaikaa? Ei hemmetti… Viisivuotias päällepäin upeassa kunnossa oleva elämäni snautseri. Sielunkumppanini. Minun ylpeyteni. En kestä.

Metsästin Reskolta virtsanäytteen, jonka vein lääkäriin mennessäni. Pissa oli onneksi nyt keltaista, eikä punaista. Koiran tutki ihana naislääkäri, jota emme olleet ennen tavanneet. Resko ryysäsi vauhdilla lääkäriasemalle ja toimenpidehuoneeseen. Häntä heiluen, toisille koirille vähän pullistellen, silmät onnesta muljuen ja alahampaat ja kumihuuli näkyen. Minun rakas pöljäni. Rekku otti kaikki tutkimukset hienosti, edes sormi pyllyssä ei saanut sitä sanomaan mitään. Lääkäri tunnusteli eturauhasen ja totesi sen olevan hieman suuri, kuumetta ei ollut eikä koira ollut kipeän oloinen. Kaikki muuten ok. Kasvattajan vinkistä pyysin, että samalla vaivalla myös eturauhanen ja rakko ultrataan – kasvattaja lupasi, että jos sieltä jotain löytyy niin hän leikkaa kun ajetaan vaan Joensuuhun. Jännitti ihan pirusti, vaikka parempihan se on tietää kuin olla tietämättä. Olin jo kotona kerennyt vajaan kahden tunnin ajan tuijotella Reskoa silmiin ja miettiä, että kuolevainen se sekin on. Mutta sitä en kestä, jos se nyt kuolee kesken kaiken. Ja miksei se ole antanut mitään ennakkovaroitusta?

Eturauhasessa näkyi muutama pieni harmittomaksi luokiteltava rakkula/kysta ja rauhasen halkaisija oli n. 4cm, eli laajentunut on. Pissassa näkyi puna- ja valkosoluja. Pistettiin Tardak-piikki niskaan ensiavuksi ja jätettiin pissa viljeltäväksi, jotta nähdään tarvitaanko ab-kuuria. Lääkäri ja hoitaja molemmat kehuivat Reskoa, kuinka hienosti se käyttäytyy. ”Tämä taitaa ottaa kaiken vastaan, kyllä näkee että on käsitelty ja tottunut kaikkeen.” Kun kellautin Reskon siihen punaiselle patjalle ultrausta varten, se sinnikko jännitti itsensä aivan jänkkiin. Hoitaja sanoi, että tämä koira on kyllä yhtä lihasta. Ja minun silmääni ja käteeni kun Resko on kuivahtanut viime syksyn huippukunnosta, kun on alkuvuosi liikuttu niin huonosti ja vähän pakkasten takia..

Kun Kamusta soitettiin minulle tänään, kuulin ettei pissassa kasvanut mitään vielä kahdenkaan päivän jälkeen, joten ei ab-kuuria meille. Eläinlääkäri oli siellä pohtinut, että kun koira on aivan oma touhukas ja iloinen itsensä, ei vaikuta kipeältä, verivirtsaisuus tuli niin rajuna ”out of nowhere”, voisi veri olla peräisin tällaisesta eturauhasen sisällä majailleesta pikkurakkulasta/kystasta. Juteltiin myös siitä, että kuulemma suurella osalla tämän ikäisistä ja varsinkin vanhemmista uroskoirista on jonkin asteista eturauhasen laajentumaa/liikakasvua. Joitakin koiria se vaivaa ja silloin se vaatii hoitoa, mutta joissakin tapauksissa se ei aiheuta oireita. Nyt pitää vaan silmä tarkkana seurata Reskoa, että huomaan jos koiran käytökseen tulee mitään muutoksia jotka voisivat kieliä tästä eturauhasesta.. Viikolla 10 menemme ottamaan toisen Tardak-pistoksen ja jätämme pissanäytteen, jos ei tule syytä mennä aiemmin mennä lääkäriin.

Nyt pidetään siis sormet ja anturat pystyssä, ettei Resko tule kipeäksi. Rukoillaan ihmettä. Harmittaa, kun mietin miten todennäköisyydet eivät ole nyt puolellamme. Tosi harva koira tokenee tällaisesta vaan parilla Tardak-pistoksella, vaan hyvin useasti tilanne eskaloituu kastraatioksi. Ja siis sanomattakinhan on selvää, että jos Reskon terveydentila vaatii kastraatiota, niin kastraatio it is. Oli jo kasvattajan kanssa puhetta siitä, että jos tämä näyttää menevän kastraatioksi, niin pitää ottaa pikkuRekkuja pakkaseen. Koitan pysyä positiivisena. Faktahan on se, että kohdalle olisi voinut sattua jotakin niin paljon pahempaakin. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos ultrassa olisi näkynyt jotakin epämääräistä.

Näissä hetkissä sitä muistaa, että millään maailman titteleillä tai muilla ei ole lopulta mitään väliä. Kunhan saan pidettyä koirani terveinä ja tyytyväisinä mukana elämässäni ja nähdä kuinka ne harmaantuvat ja vanhentuvat ja muuttuvat papparaisiksi. Vaikka kastraatio tarkoittaisikin näyttelyuran loppua, se olisi pieni hinta siitä että Resko saisi elää hyvälaatuista elämää niin kauan kuin luoja suo. Koirani kustannuksella en ala leikkimään. Mikäli koira pysyy tässä kunnossa, kokeillaan ensin nämä hormonipiikit (28vrk) ja tarvittaessa voidaan koittaa tablettimuotoinen Ypozane (6kk). On olemassa myös implantti-vaihtoehto, mutta siitä tulee heti kerralla jo kahden vuoden karenssi. En tiedä paljonko lääkkeitä olen valmis pumppaamaan koiraani, ainakin pitäisi ottaa selvää mitä huonoa näistä voi seurata. Kastroidun koiran kanssahan voi kisata vielä vaikka tokossa ja pk-lajeissa, jos siltä tuntuu…

Syksyn tuntua ilmassa

fbimg_1883

Kuulumisten päivittelyä ajan tasalle! Kuun vaihteessa Rekun vasen korva otti ilmeisesti itseensä korvakarvojen nyppimisestä ja sen kanssa käytiin eläinlääkärissäkin toteamassa että ei oo juuri tulehtunut, ei oo paha, ehkä ihan aavistuksen punertaa kun sörkitään. Otettiin tietenkin näytteet ja kaikki ja vasemmasta korvasta löytyi yksittäinen hiiva, mutta lääkäri painotti että se ei ole merkityksellinen löydös (lääkärin sanoin  tämä oli muuten ”vähän turha reissu, varmaan siitä ihan putsaamalla hyvä tulee”). Saatiin mukaan CerumAuralia ja sillä putsailtiin, hyvä tosiaan tuli. Kunnes loppu se hyvänä oleminen. Välillä tämä samainen korva on siis yhä punerrellut ja ehkä siinä vieno tunkkainen hajukin vieraili. Soittelin meitä hoitaneen eläinlääkärin lisäksi kolme muuta eläinlääkäriasemaa läpi ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että katso vielä kotona, huomaat kyllä jos se oikeasti tulehtuu, hoida kotona. Korva siis ärtyy helposti, mutta ei varsinaisesti vaivaa koiraa vaan enemmänkin minua. Kinkkistä, sanoisin.. Nyt ostin kaverin suosituksesta apteekista AniVox-nimistä huuhdetta, että kokeillaan sitäkin. Saapa nähä. Minun hermorakenne ei kauaa kestä tämmöstä sompailua.

Korvahommien lisäksi meille kuuluu onneksi muutakin! Käytiin pari viikkoa sitten viikonloppureissulla Lapissa, appivanhempien luona heidän mökillään. Reissu meni hyvin ja kyllähän tuola Lapissa ollessa omakin mieli ja sielu lepää ihan eri tavalla kuin täällä kotona. Ihan parasta istahtaa mättäälle keskellä ei mitään ja olla hiljaa. Kun et kuule mistään mitään liikenteen melua.

Harrastusrintamallakin on tapahtunut jotain. Kesäkausi loppui, joten viikottaiset rallytoko- ja tokotreenit jäivät pois. Ryhmäpaikka tokoon jäi yhden talkoopisteen päähän (kyllä, harmittaa) mutta saatiin lohdutuspalkintona onneksi paikka seitsemän kerran tokokurssille, jonka pitäisi valmistaa meidät kisoihin. Viime viikolla oli ensimmäinen kerta ja mulla meinas mennä jalat veteläksi kun mulle selvisi, että kurssin vetäjä on ihan oikea tokotuomari. Iik. Ja kaikki muut kurssille osallistujat ovat enemmän oikeita pk-koiria – belgi, aussie, kelpie.. Vaan kun mentiin esittelemään meidän seuruuta koutsille ja hän aikansa katseltuaan sanoi, että ”älä muuta tosta mitään” niin kyllähän mulla varmaan levisi varovainen hymy koko naamalle. Tehtiin myös paikkamakuuta tässä uudessa oudossa ryhmässä ja Resko oli valtavan hienosti ja makasi siellä rivissä ihan coolina. Vaikea uskoa, että kyseessä on sama koira joka vielä pari vuotta sitten pyöri trombina kentällä liinan päässä ja räyhäsi muille koirille. Vitsit. Täydellistä ei olekaan, eikä minun tavoitteet ole EVL:ssa, mutta piru kun oon ylpeä siitä missä nyt ollaan kun ottaa huomioon mistä on lähdetty. Hyvä Resko!!

Kaskon kanssa meillä alkoi agilityilyt mölliryhmässä ja Kakkis on varsin pätevä ja tekevä treenin määrään nähden! Niin erilainen kuin edeltäjänsä Amor, mutta niin makea pieni rakettispagetti. Kuumuu radalla (viime kerralla haukahtikin pari kertaa, josta kyllä sai palautetta, koska mie en haluaisi radalla haukkuvaa koiraa..) ja kestää toistoja ja on aina yhtä innoissaan. Etenee radalla formulan tavoin, kun taas Amor oli pikemminkin sellainen tasaisen varmasti eteenpäin puksuttava juna. Oloni on suurimman osan ajasta ihan kädetön. Niin kuin ei ikinä ois ennen agilitykoiraa ohjannut. Mutta kyllä me täältä noustaan, ilmoitin Kaken jo mittaustilaisuuteenkin!

Ja Reskon ilmoitin AD-kokeeseen ens kuussa. Saa nähä miten käy.