

Me käytiin eilen epiksissä! Startattiin mölleissä ja tultiin kaikista möllikoirakoista neljänsiksi. Jo rataa katsellessa sanoin äidilleni että Amor ei tule nieleen tuota putkimäärää (7) ihan suosiolla, putkessa se on viimeksi käynyt toukokuussa 2010 kun käytiin epiksissä. Treenattu me ollaan viimeksi syksyllä 2009, ennen kuin jäätiin määrittelemättömälle tauolle. Jokatapauksessa rata meni minun mielestä ihan mielettömän hyvin koirakolta jossa ohjaaja lähinnä huitoi sinne ja tänne ja raahautui esteeltä seuraavalle pala kurkussa ja koira kyseenalaisti putkeenmenot :D. Amor kääntyi kahdessa putkessa, mutta se ei harmittanu minua yhtään – pääasia että uskallettiin! Minun uskaltaminen on aina pienestä kiinni, tiedostan itsekkin miten säälittävää on joutua syömään tuplamäärät sydänlääkkeitä epävirallisten agilitykisojen vuoksi! Rata suoritettiin alle ihanneajan ja koska hylkäyksiä ei tullut (kiitti tuomari!) niin tuloksena meille 10 virhepistettä ja neljäs sija! Ihan huippua, ihanaa, jee. Minun hyvänmielenmitta oli koko eilisillan ääriään myöten täynnä ja muistin taas miten hauskaa agility on.. pakko päästä vielä joskus treeneihin tuon eläkekäppänän kanssa!
Kiitos Amor että oot maailman paras koira, en vaihtais sinua yhteenkään niistä bordercollieista tai kelpieistä tai borderterriereistä enkä yhtään mihinkään, koskaan! Me mentiin se rata vaikka ei olla yhtään putkea tai a-estettä otettu vuoteen. Ilmoittautumispisteessä kun oli tuttu ottamassa ilmoja vastaan, niin totesin vaan että ikuinen mölli, kun kysyttiin mihin luokkaan. Sitähän me ollaan, toiset sielä kisasi nuorilla koirillaan mölleissä ja vanhemmilla koirillaan kakkosissa ja kolmosissakin.. Me vaan ollaan, jumiuduttu paikoilleen. Mutta tyytyväisiä tilanteeseen, oli hauska käydä vaikka alkujännitys olikin ihan omaa luokkaansa!
Me mentiin eilen epävirallisiin (yllätys?). Otin tupla-annoksen sydänlääkkeitä ja kävelytin koiran kunnolla. Purkkiin virtsakiviruokaa ja Rita-lelu mukaan, naksutin, hihna, rahat, puhelin.. Koirahallilla jouduin vain toteamaan, että paljon muuttuu puolessa vuodessa. Koiramäärä oli tuplasti (vähintään) sen mitä se oli aikoinaan, hallin järjestys oli uusittu.
Me lähdettiin kuudensina, kokoajan ennen lähtöämme muistutin rataa itselleni. Halusin muistaa sen niin kovasti! Ajattelin että jos nyt unohdan niin vähintäänkin kuolen. Ennen radalle menoa otin Amorin kanssa kepit kahdesti, a-esteen pari kertaa, putken kerran ja hypyn pari kertaa ja renkaan. Renkaan se hyppäsi väärin – jee.. Mutta miten innoissaan se oli! A-esteellekkin se ampaisi vain, häntä heilui. Siinä vaiheessa se unohti epäsosiaalisuutensa ja ei karannut tappamaan muita paikallaolijoita. 🙂
Rata meni hyvin, muuta sanottavaa mulla ei oikeastaan siitä ole. Kerran Amor meinasin ennakko-aavistustukseni mukaisesti mennä muurille, kun olisi pitänyt mennä putkeen. Tiukalla käskyllä se kuitenkin suoriutui oikealle esteelle. ”Lahjattomat harjottelee” – saatiin kuulla. Mitäpä voisin Amorista sanoa? Se on niin varma koira, kun ohjaaja vain hoitaa oman osansa (no, niinhän se yleensä menee). Sitä on hankalaa laittaa tekstiksi blogiin, mutta Amor vain on. Se on paljon enemmän kuin koira. Eilen taas havahduin miettimään, miten hyvän koiran sain ensimmäisekseni.
Nollarata, sen kuulin ennenkuin lähdin Amorin kanssa kävelemään teollisuusalueelle. Käytiin pitkä lenkki ja kun palattiin hallille, kuulin ihmisjoukon toiselta puolelta että joku mainitsi nimeni. Koira kainalossa menin katsomaan, ja siellä kerättiin ihmisiä palkintopallille! Hymyilin taatusti niin leveästi, ihme kun ei alaleuka tippunut.. En todellakaan arvannut sijoitusta, enhän jäänyt edes katsomaan meidän jälkeisiä suorituksia. Ainoa minkä tiesin, oli, että me ylitettiin itsemme – me tehtiin se 🙂 ja siihen oli jo niin tyytyväinen (soitin äidillekkin kävellessäni, että jeee mie muistin radan ja puhdas rata ja voitettiin itsemme!). Sielläpä seistiin sitten, korkeimmalla korokkeella, kun käteen ojennettiin iso pokaali ja ruusuke. Ihmiset taputti. Käteltiin muita sijoittuneita. Haettiin ”lisäpalkinto”, meidän tapauksessa se oli uusi panta. Olin ihan pilvissä, niin onnellinen. Helpottunut, kun uskalsin osallistua. Tyytyväinen koiraan, joka kylmiltään iskettiin radan alkuun odottamaan ja joka teki hienon radan. Kiitollinen siskolle, jonka kyytiä ilman en olisi kisoihin päässyt. Olkootkin vain epäviralliset ja vielä mölliluokka, mulle se oli paljon enemmän.
Amor sai paljon rakastamaansa mössöruokaa ja tuhannesti rapsutuksia ja lelun perässä juoksemista.
Lupasin, että kun elämä potkii päähän tai lukio tökkii, niin muistan miltä tuntui 11. toukokuuta 2010 radan jälkeen. Ja koen luultavasti jälkikäteen suurta halua poistaa tämän blogitekstin, kun se niin vaaleanpunaisten lasien läpi on kirjotettu.
Tyytyväinen, ylpeä, helpottunut, iloinen, onnellinen, onnistunut.
Rakas Amor!