Rakkaista rakkain Resko on jo yli 17 viikkoa vanha snautseripoika! Rokotukset meni totuttuun tapaan hienosti, raksuja syödessään ei tuo höntti tälläkään kertaa edes huomannut mitään tapahtuvan. Vatsa oli sekaisin pari päivää rustoluulla herkuttelun jäljiltä, mutta muuten on mennyt pelkästään hyvin. Hampaatkin vaihtuu tiuhaan tahtiin, uudet on ihan hurjan kokoiset maitohampaisiin verrattuna! Mietin jo, että miten ne ikinä mahtuvat tuohon suuhun – mutta niinhän se vaan kasvaa naamakin kokoajan. Kuvista huomaa miten leuat on levenneet ja ilme muutenkin muuttunut. Ja jalat sinkuneet. Ja paino noussut. Ja parta kasvanut.. 🙂
Käytiin tänään taas ”hakutreeneissä”. Resko lähti joka kerta kauhealla ryminällä ukkojen luo, eikä paljon mammalta apuja kysellyt. Yhdelläkin kerralla ukko meni aika paljon kauemmas metsään ja tarkoituksena oli käveleskellä polulla ja siitä sattumalta huomata jossain kuusen alla kökkivä ihminen. Kuinka ollakkaan, Resko piippasi jo mulla sylissä kun pidin sitä niin ettei nähtäisi minne ihminen meni. Ja hyvä kun kerkesin ”hae” sanoa ja pennun päästää, niin se painoi jo menemään jossain siellä kaukana. Ei mitään ongelmaa irrota minusta ~50 metrin päähän.. Sieltähän se ihminen löytyi ilman haahuilua, ja miten onnellinen pentu meillä sen jälkeen taas olikaan. Ihan huippu Esko, niin rohkea ja iloinen! Miten onnellinen oonkaan siitä että olen saanut juuri tuon riiviön elämääni.
Myöhemmin päivällä käytiin myös raveissa. Resko kulki kuin kokenut koira, ei pöhissyt vaikka hevoset (ja lähtöauto) menivät melkoisella rytinällä vierestä ohi, eikä arkaillut lasten keppihevoskilpailuja. Herrapartakin oli siellä mukana ja yllättävän sulavaa on meno kahden snautserin kanssa. Molemmat koirat saivat paljon huomiota ja johonkin lehteenkin meitä kuvattiin.
Ensiviikolla tiedossa on lentokentällä käynti, tapakasvatuskurssin aloitusluento, kenties näyttelytreenit ja Amorille rallytokot perjantaina.
(NIIN JA PS. käytiin Amorin kans epiksissä 26.3. ja lähdettiin hallilta superkiva nollarata tehtynä! Tokikin ”vain” möllinolla, mutta ottaen huomioon Ampun aivoverenkiertohäiriöt tammikuussa ym. niin en nähnyt mitään järkeä esimerkiksi ykkösluokan radalla a-esteelle käskemisessä. Ihan varmasti se sisupussi olis sinne mennyt vaikka pylly edellä, mutta ei mennä kun ei oo mikään pakko. Kivaa oli koko rahan eestä ja se kai siinä pointtina olikin 🙂 Ihan maailman paras pappakoira kannettiin ns. kylmiltään radan alkuun ja siitä se lähti ja meni ku juna raiteillaan maaliin. Amorin kanssa kaikki tuollainen on niin helppoa että sydäntä särkee kun mietin sen ikääntymistä. Meillä on joku selittämätön sanaton yhteys, jonka tietää sellainen joka on saman kokenut. Jos en itseeni luotakkaan, niin Amorin kuitenkin. Se on niin hyvä lukemaan minua ja reaktioissaan tutuksi käynyt, ettei sellaista ystävyyttä voi sanoiksi pukea. Luvattoman tärkeä pieni käppyräparta.) ♥
