Mikä tekee sut onnelliseksi, tekee mut onnelliseksi

Rakkaista rakkain Resko on jo yli 17 viikkoa vanha snautseripoika! Rokotukset meni totuttuun tapaan hienosti, raksuja syödessään ei tuo höntti tälläkään kertaa edes huomannut mitään tapahtuvan. Vatsa oli sekaisin pari päivää rustoluulla herkuttelun jäljiltä, mutta muuten on mennyt pelkästään hyvin. Hampaatkin vaihtuu tiuhaan tahtiin, uudet on ihan hurjan kokoiset maitohampaisiin verrattuna! Mietin jo, että miten ne ikinä mahtuvat tuohon suuhun – mutta niinhän se vaan kasvaa naamakin kokoajan. Kuvista huomaa miten leuat on levenneet ja ilme muutenkin muuttunut. Ja jalat sinkuneet. Ja paino noussut. Ja parta kasvanut.. 🙂
Käytiin tänään taas ”hakutreeneissä”. Resko lähti joka kerta kauhealla ryminällä ukkojen luo, eikä paljon mammalta apuja kysellyt. Yhdelläkin kerralla ukko meni aika paljon kauemmas metsään ja tarkoituksena oli käveleskellä polulla ja siitä sattumalta huomata jossain kuusen alla kökkivä ihminen. Kuinka ollakkaan, Resko piippasi jo mulla sylissä kun pidin sitä niin ettei nähtäisi minne ihminen meni. Ja hyvä kun kerkesin ”hae” sanoa ja pennun päästää, niin se painoi jo menemään jossain siellä kaukana. Ei mitään ongelmaa irrota minusta ~50 metrin päähän.. Sieltähän se ihminen löytyi ilman haahuilua, ja miten onnellinen pentu meillä sen jälkeen taas olikaan. Ihan huippu Esko, niin rohkea ja iloinen! Miten onnellinen oonkaan siitä että olen saanut juuri tuon riiviön elämääni.
Myöhemmin päivällä käytiin myös raveissa. Resko kulki kuin kokenut koira, ei pöhissyt vaikka hevoset (ja lähtöauto) menivät melkoisella rytinällä vierestä ohi, eikä arkaillut lasten keppihevoskilpailuja. Herrapartakin oli siellä mukana ja yllättävän sulavaa on meno kahden snautserin kanssa. Molemmat koirat saivat paljon huomiota ja johonkin lehteenkin meitä kuvattiin. 
Ensiviikolla tiedossa on lentokentällä käynti, tapakasvatuskurssin aloitusluento, kenties näyttelytreenit ja Amorille rallytokot perjantaina. 
(NIIN JA PS. käytiin Amorin kans epiksissä 26.3. ja lähdettiin hallilta superkiva nollarata tehtynä! Tokikin ”vain” möllinolla, mutta ottaen huomioon Ampun aivoverenkiertohäiriöt tammikuussa ym. niin en nähnyt mitään järkeä esimerkiksi ykkösluokan radalla a-esteelle käskemisessä. Ihan varmasti se sisupussi olis sinne mennyt vaikka pylly edellä, mutta ei mennä kun ei oo mikään pakko. Kivaa oli koko rahan eestä ja se kai siinä pointtina olikin 🙂 Ihan maailman paras pappakoira kannettiin ns. kylmiltään radan alkuun ja siitä se lähti ja meni ku juna raiteillaan maaliin. Amorin kanssa kaikki tuollainen on niin helppoa että sydäntä särkee kun mietin sen ikääntymistä. Meillä on joku selittämätön sanaton yhteys, jonka tietää sellainen joka on saman kokenut. Jos en itseeni luotakkaan, niin Amorin kuitenkin. Se on niin hyvä lukemaan minua ja reaktioissaan tutuksi käynyt, ettei sellaista ystävyyttä voi sanoiksi pukea. Luvattoman tärkeä pieni käppyräparta.)  ♥

Nam! -sanoi Resko kun mettästä kuolleen pupun löysi

(Heti alkuunsa pitänee huomauttaa, että Amorilla on ollut nyt 3 tosi hyvää päivää. Ehkä vielä koputan puuta, mutta uskaltaisin väittää sen olevan ennallaan. Minun kultapoika, on se melkonen sissi!) Viime sunnuntaina päästiin tutun hakuporukan mukana käymään metsässä. Resko kävi syömässä vierailta nakkia ja rymyämässä läpi hankisten mättäiden ”maalimiesten” luo. On se vaan niin pätevä penska – vilkas ja rohkea ja niin huoleton! 
Tänään käytiin Nasun ja Vieno-mäykyn kans metsässä. Koska olen tosi laiska enkä jaksa alkaa tarinoimaan reissusta sen kummemmin, niin tässä suora lainaus fb-päivityksestäni:

”Sinä siellä! Puuttuuko juuri sinun elämästäsi tiettyä jännitystä? Voin nyt lämpimästi suositella investoimaan omaan snautseriin! Järkättiin Nathalien ja Vieno-mäykyn kera parrakkaiden kokoontumisajot ja suunnattiin kolmen koiran kera lenkille metsäisiin maisemiin. Kuinka ollakkaan kiva reissu sai arvoisensa loppuhuipennuksen kun Vieno johdatti minun pojat metsään, esitteli niille kohtuullisen tuoreen jäniksen raadon ja jätti snautserit selvittämään mitä sille tehdään. Amor tietenki seiso lievästi järkyttyneenä kuolleen pupun vieressä ja oli sitä mieltä että nyt kerrassaan HYI, YÄK. Niin ja Resko? Reskolla oli siinä vaiheessa jo puolet pupun sisuskaluista suussa ja menossa kurkusta alas ko mie syöksyin paikalle kengät lunta hörppien ja aloin ottaan pennulta sen suurinta aarretta pois. Saatoin parin kirosanan kera huutaa sieltä mettästä että enpä ois uskonu paljain käsin kaivavani koiranpennulta tolkuttoman pitkältä tuntuvaa suolta ja ilmeisesti vatsalaukkua pois suusta. Niin ja Resko tietenki koitti siinä väkisin niellä sitä helvetin kokosta könttiä ko käet kyynärpäitä myöten paskassa tyhjensin siltä suuta. Mutta barffaushan on kovassa huudossa! (Meillä taidetaan herkutella seuraavaksi matolääkkeillä :))”

Niin että semmosta. Tässä kuva siitä osasta mitä sain kaavittua pois Reskon suusta. Ja tässä Amor tarkastelemassa murhapaikkaa hämmentyneenä… Että sellaista ihanaa ❤ Loppuun kuitenkin huomattavasti edellisten linkkien kuvia kivempi näkymä samaiselta reissulta; Resko ja Vieno leikkimässä 🙂

Haku

Eilen tapahtunutta:

Menimme (ilta) kahdeksaksi TPKK:n treenejä katsomaan, saatuamme hyväksyvän vastauksen kun kyselin että sopiiko tulla käppänän kanssa. Paikalla oli paljon upeita koirakoita, pääasiassa pk-rotuisia, luonnollisesti. Amor oli pienin paikallaolijoista. Käveleskelimme alueella ympäriinsä, tarkoituksena oli vain saada Amoriin kontaktia ja katsoa mitä muut tekevät. Äkkiä me oltiinkin saatu käsitys siitä mitä ne kaikki ihmiset siellä teki ja saimme myös eräältä meitä sittemmin ohjanneista aikuisista hyviä vinkkejä moneenkin juttuun.
Aikamme sitten katsottuamme ja jotain siinä säädettyämme kuultiin, että tapahtuisi siirtyminen hakua varten läheiseen metsään, autolla. Uskollisesti orjanani toiminut isosiskoni siis toimitti minut metsän reunalle. Tässä vaiheessa kello oli jo n. 22! Siinä sitten mentiin metsään, hajutettiin haku-alue liikkumalla metsässä ja aloiteltiin. Ensin vuorossa oli rottweiler uros, rullakoira. Se oli ensinäkemykseni hausta lajina. Upean näköistä, uros teki pistoja, ja jos en olisi tienny että mikä eläin metsässä eteni – en ainakaan koiraa olisi ensimmäisenä veikannut :D.
Seuraavana vuorossa oli nuori sakemanni Rita (myös tämä koirakko oli paikalla ensimmäistä kertaa). Ohjaajamme kertoi kokoajan mitä tapahtuu ja selitti haun ”sääntöjä” ja ideaa.
Ritan jälkeen tuli meidän vuoromme!

Kun hain Amorin autosta ja kävelin polkua pitkin kohti ohjaajia/treenaajia, olo oli yhtäaikaa valtavan innostunut ja jännittynyt. Taidettiin meitä vähän katsoa hymähdellen :). Kun oli aika laittaa maalimiestä esittävä henkilö parin metrin päähän metsään, kuului kysymys; kuka uskaltaisi mennä, kun koirana oli tuo 😀 Myönnetään, A todella näytti huvittavalta rotikan ja sakemannin jälkeen. Sanoinkin siinä myöhemmin, että voi kun sillä olis kymmenen senttiä enemmän maavaraa, moni asia helpottuis.. onneksi se tosin ei itse tiedä niistä kymmenestä puuttuvasta sentistä. Henkiseltä tasoltaan vähintään hevosen kokoluokkaa ;).
No, mies metsään ja elämämme ensimmäinen WNBpisto (jossa Amorin tarvitsi siis vain irti päästyään kipittää juuri metsään menneen ihmisen luokse syömään makkaraa). Oho! Sehän lähti oikeaan suuntaan. Toinen kerta, eri nainen metsään ja Amor sai luvan mennä, hihna perässä laahaten se juoksi perään saatuaan mene-käskyn. Hienoa, hienoa. Kolmas (viimeinen) kerta, nyt hihna poissa. Jännitti vähän, sopivasti. Osoitin kohdetta toisella kädellä, ja toisella pidin pannasta. ”Mene!” ja koira irti. Amor ponnahti liikkeelle, pojoing, se hyppi menemään itsensä korkuidessa metsäkasvustossa ihmisen luokse. Mahtavaa!
Olinpa vain tyytyväinen pullakoiraani. Koira, joka ei suostu ulos sateella. Koira, joka ei suostu loukkaantumatta istumaan soralla/lumella. Sama koira, jota en vielä joku vuosi sitten olisi mistään hinnasta päästänyt vieraaseen (/tuttuun!) metsään vapaaksi. Siellä se pomppi iloisena, ahneena omana itsenään ruoan luokse. Heh.. saattoi se olla vanhoinkin koirista, vaan olipas kiva nähdä se siellä, ihan aloittelijana.

Kaikenkaikkiaan olin tutustumiskäyntiimme TODELLA tyytyväinen. Ehkäpä tässä olisi se laji, josta Amor innostuisi yhtä paljon kuin omistaja? Ainakin nyt se näytti niin paljon motivoituneemmalta ja innokkaammalta kuin agilityssä ikinä..
Hmh, myönnetään ettei Amorin suoritus ollut vielä mitään, verrattuna vaikkapa siihen rotikkaan. En silti sano, ettenkö olisi ylpeä ja iloinen!:) Amor ei karannut, se teki mitä odotettiin ja muuten tarjosi alkuillasta alkuperäisessä paikassamme ÄLYTTÖMÄSTI kontaktia! Sehän ei osaa seurata, mutta ei helkkari miten se on kehittynyt puolessa vuodessa! Vautsi! Se kävelee vasemmalla puolellani, hieman edistäen, jopa kymmenen metrin matkan pitäen kokoajan kontaktin minuun. Ennenkuulumatonta! Huippua!

Luonnollisestikkaan mitään sen suurempia tavoitteita ei aseteta, mikäli tästä tulee meille säännöllinen harrastus agilityn rinnalle. Käppänällä ei ole PK-oikeuksia, eikä kisoihin siis tähdätäkkään. Niin kauan kun koiralla on kivaa ja ohjaajalla myös, niin tilanne on sellanen kuin sen haluankin olevan.

Kuultiin me pari ”Oho”-tokaisuakin kun Amor pomppi metsässä, ja ”Pikkukoirassa on paljon asennetta”-kommentin. Jäipäs vaan hyvä mieli tästä. Kiitos Tornion Palveluskoirakerholle, että sain (&saan) tulla mukaan tämän väärän rotuisen pappakoirani kanssa! Näkemäni perusteella tällä treeniporukalla oli huippu ryhmähenki. Kotona oltiin taas joskus yhdentoista jälkeen, olipa jänskä ilta. Olipas hienoa päästä mukaan tällaiseen, kerrassaan positiivinen kuva jäi koko touhusta!

Tärkeintä ei ole voittaa, tärkeintä on kehittyä.