Vuoden 2016 loppu pähkinänkuoressa

Me on reissattu. Me on käyty päiväreissu Helsingissä junalla Kolarista (n. 30h junassa), koska Rekusta saattaa tulla julkkis – siitä lisää myöhemmin tämän vuoden aikana. Me on oltu kolme viikkoa Ylläksellä (allekirjoittanut oli töissä koko lomansa) ja tunnettu -42*C pakkaset ihollamme. On muuten niin hyytävän kylmää, että iPhonella ei oteta ensimmäistäkään kuvaa ulkona (se sammuu välittömästi). Mutta nyt me ollaan taas Oulussa, kotona.

Resko matkustaa junassa _niin hienosti_. Mitään valitettavaa mulla ei myöskään ole snautserin käytöksestä keskellä kiireistä Helsinkiä tai siinä bussissa johon nousimme Pasilassa ja joka täyttyi seuraavalta pysäkiltä ääriään myöten ihmisiä (Resko makasi edessä istuvan ihmisen alla, jaloissani maaten, eivätkä muut edes tienneet että heidän kanssaan tässä tonnikalapurkissa matkustaa hurja suojelusnautseri). Menomatkalla Kolarista Helsinkiin Resko takasi yöunet minulle ja toiselle yksin matkustaneelle nuorelle naishenkilölle, jota joku pervo oli tullut ravintolavaunussa ahdistelemaan. Konnari oli ohjannut hänet koiravaunuun ja sanonut että siellä on suojelukoira, voit mennä sinne nukkumaan! Ja Reskohan suojeli. Minun oma musta parrakas suojelusenkeli. (Toim. huom. Kasko oli tällä välin poikaystäväni kaverina Oulussa ja heilläkin oli mennyt tosi hienosti kahdestaan!)

Helsingin reissun jälkeen oltiinkin tiukasti kiinni työläisen arjessa ja koirat jäivät vähemmälle huomiolle. 10 tunnin työpäivien jälkeen ei varsinaisesti jaksa mitään ylimääräistä. Onneksi molemmat koirat ottavat myös lomailun ihan iisisti, eivätkä tule läpi mökin seinistä vaikka viettävätkin liian paljon aikaa vaan keskenään tylsästi oleskellen. 
Jouluna mökillämme oli monta ihmistä ja melkein yhtä monta koiraa. Joulu oli ihana ja se meni ohi hujauksessa. Siitä matka jatkui kohti uuttavuotta. Joka sekin meni hyvin. Kumpikaan koiristani ei ollut paukkeesta moksiskaan – Resko muutaman kerran koitti katsella että mistä pamahdukset tulevat, mutta sekin unohti mokomat epäilyttävät vandalistit pian. Kasko vietti uudenvuoden, kuten vuoden kaikki muutkin päivät, omassa suloisessa Kasko-kuplassaan, jonne ei rakettien pauke tai mikään mukaan kuolevaisten meteli yllä. Ja Kasko muuten törmäsi (melkein kirjaimellisesti) vapaana lenkkeillessään (Resko oli narun päässä onneksi) johonkin bordercollieen, mutta onneksi kerkesin käskeä sen takaisin niin Kake veti uukkarin ihan parin metrin päässä toisesta koirasta ja jätti sen sinne. Ja toisena päivänä Kaskon ollessa irti ilmestyi nurkan takaa kaksi ihmistä lumikenkineen, mutta Kake pomppi iloisena minun luokseni kun kutsuin sen lähelle kytkeäkseni hihnaan. Se on NIIN superhieno pieni käppänä, niin fiksu ja niin minun koirani.

Tänään oli onnistunut perjantai 13. pvä. Huomenna heräämme Kaskon kanssa viimeistään neljältä aamuyöstä, hyppäämme siskojeni kyytiin ja ajelemme porukalla Kajaaniin koiranäyttelemään. Kehässä on tosiaan vaan Kake Kakkiainen, koska Resko on aikalailla kerännyt Suomesta kaiken mitä kerätä voi. 🙂 (ps: laitan vielä erillisen postauksen vuoden 2017 tavoitteista..)

Ja ai niin! Huiputettiinhan me Kuertunturi vielä kolmannen kerran tälle vuodelle; siitä näkyi joku kuvakin tuossa yllä. Ja sain joululahjaksi omat lumikengät kepon vanhemmilta!!

BIS5 & muuta

Amor ja Resko käväs keskiviikkona ex tempore-reissun mätsäreissä. Kotiin lähtiessä pakkasin autooni BIS5-koira Reskon ja pienten punaisten neljännen Amorin! Whii! Aika odottamatonta. Mätsäripaikalle saapuessani tuli minua ja Reskoa heti jututtamaan paikallinen mettämies ja innostui kertomaan snautsereiden käyttöominaisuuksista haavakkohirven etsinnässä ja metsässä muutenkin. Kun vielä kerroin pikkuruisen pappakoiran karhukokeen tuloksesta, sain osakseni vähintäänkin oudoksuvia katseita 😀 Että sellaisia sessejä nämä, ulkonäkö voi hämätä.

Resko käyttäytyi kehässä ennätyshienosti (siis ilman ylimääräisiä sivuloikkia tai ilmalentoja) ja jaksoi pönöttääkkin tarpeen mukaan. Amor töpötti tomerana menemään epätasaisesta ja korkeaheinäisestä kehästä huolimatta niin kovasti, että juoksi palkintosijoille asti ja sai vielä mätsäripaikalta mukavia kommentteja ikäänsä koskien – ”Ei ikinä uskoisi yli kymmenenvuotiaaksi”. Onhan ne niin rakkaita kumpainenkin, että välillä kerkeää kyllä olla tosi ylpeä molemmista.

Tänään otin Reskon mukaan Rovaniemen kansainvälisiin näyttelyihin suunnistaessani. Siskoni kasvatti Saimi (yorkshirenterrieri) oli VSP valioituen Suomen ja Ruotsin muotovalioksi ja kaverin muho-käppänä oli ROP, joten pitäisin reissua käymisen arvoisena. Mukaan tarttui nyt tylsästi vaan possun polvilumpio ja muita lihaisia herkkuja koirille – ei sillä että kumpikaan olisi niistä valittanut. Näyttelypaikalla Resko rauhottui äkkiä nukkumaan häkissään, kun oltiin saatu teltta kasaan. Korvat on välillä hukassa kaiken sen vilinän keskellä sumpliessa, mutta kaikenkaikkiaan oon tyytyväinen siihen miten junnu malttaa totella kun herkkupalkalla sitä vaadin jotain tekemään. Kyllä siitä vielä koira tulee 🙂

Näyttelypaikalla tuli eteen vähän hassu tilanne, kun multa yhtäkkiä vieraassa porukassa kysyttiin että onko mulla se käppänä josta puhutaan kun se on käynyt karhukokeessa ja haukkunut diplomin. Hetken hölmistyksen jälkeen kysyin vaan että ai puhutaanko siitä? Joo, Rovaniemellä puhutaan.

Kyllä Ampu on aika päällikkö, vaikka ikää on karttunut ja hampaita tippunut ja selkäkin on  vähän niin ja näin. Ja siitä puheen ollen; selkä ja Amor voivat oikein hyvin. Niin hyvin, että saan pistää välillä silmät kiinni kun (kipulääkkeitä nyt reilun viikon syömättä ollut!!) pappakoira revittelee ulkona Reskon perässä. Toki voisin kieltää nämä hauskuudet ja vedota selkään joka voi virheliikkeen jälkeen olla sekunnissa ihan romuna ja koira lopullisesti jalaton, mutta en raski. Jos niin huono säkä käy, että Amor lähtee sellaisen takia, niin lähtee ainakin ”saappaat jalassa” tehtyään sitä mistä onnelliseksi tuli. En tietenkään tahallani kokeile rajoja, vaan yksinoloiksi rajaan esimerkiksi sohvan niin ettei sinne pääse hyppäämään ja portaissa aina kannan sitä. Mutta ei taatusti olis oikein pistää koiraa häkkiin ja turruttautua turvallisuudentunteeseen. Kukaan ei ole kuolematon, mutta siihen voi aina vaikuttaa miten päivänsä kuluttaa. Onneksi oon saanut vielä pitää Amorin ja nähdä nämä näin hyvät hetket sen vanhuudenpäivillä. Amor nauttii elämästä.

Mikä tekee sut onnelliseksi, tekee mut onnelliseksi

Rakkaista rakkain Resko on jo yli 17 viikkoa vanha snautseripoika! Rokotukset meni totuttuun tapaan hienosti, raksuja syödessään ei tuo höntti tälläkään kertaa edes huomannut mitään tapahtuvan. Vatsa oli sekaisin pari päivää rustoluulla herkuttelun jäljiltä, mutta muuten on mennyt pelkästään hyvin. Hampaatkin vaihtuu tiuhaan tahtiin, uudet on ihan hurjan kokoiset maitohampaisiin verrattuna! Mietin jo, että miten ne ikinä mahtuvat tuohon suuhun – mutta niinhän se vaan kasvaa naamakin kokoajan. Kuvista huomaa miten leuat on levenneet ja ilme muutenkin muuttunut. Ja jalat sinkuneet. Ja paino noussut. Ja parta kasvanut.. 🙂
Käytiin tänään taas ”hakutreeneissä”. Resko lähti joka kerta kauhealla ryminällä ukkojen luo, eikä paljon mammalta apuja kysellyt. Yhdelläkin kerralla ukko meni aika paljon kauemmas metsään ja tarkoituksena oli käveleskellä polulla ja siitä sattumalta huomata jossain kuusen alla kökkivä ihminen. Kuinka ollakkaan, Resko piippasi jo mulla sylissä kun pidin sitä niin ettei nähtäisi minne ihminen meni. Ja hyvä kun kerkesin ”hae” sanoa ja pennun päästää, niin se painoi jo menemään jossain siellä kaukana. Ei mitään ongelmaa irrota minusta ~50 metrin päähän.. Sieltähän se ihminen löytyi ilman haahuilua, ja miten onnellinen pentu meillä sen jälkeen taas olikaan. Ihan huippu Esko, niin rohkea ja iloinen! Miten onnellinen oonkaan siitä että olen saanut juuri tuon riiviön elämääni.
Myöhemmin päivällä käytiin myös raveissa. Resko kulki kuin kokenut koira, ei pöhissyt vaikka hevoset (ja lähtöauto) menivät melkoisella rytinällä vierestä ohi, eikä arkaillut lasten keppihevoskilpailuja. Herrapartakin oli siellä mukana ja yllättävän sulavaa on meno kahden snautserin kanssa. Molemmat koirat saivat paljon huomiota ja johonkin lehteenkin meitä kuvattiin. 
Ensiviikolla tiedossa on lentokentällä käynti, tapakasvatuskurssin aloitusluento, kenties näyttelytreenit ja Amorille rallytokot perjantaina. 
(NIIN JA PS. käytiin Amorin kans epiksissä 26.3. ja lähdettiin hallilta superkiva nollarata tehtynä! Tokikin ”vain” möllinolla, mutta ottaen huomioon Ampun aivoverenkiertohäiriöt tammikuussa ym. niin en nähnyt mitään järkeä esimerkiksi ykkösluokan radalla a-esteelle käskemisessä. Ihan varmasti se sisupussi olis sinne mennyt vaikka pylly edellä, mutta ei mennä kun ei oo mikään pakko. Kivaa oli koko rahan eestä ja se kai siinä pointtina olikin 🙂 Ihan maailman paras pappakoira kannettiin ns. kylmiltään radan alkuun ja siitä se lähti ja meni ku juna raiteillaan maaliin. Amorin kanssa kaikki tuollainen on niin helppoa että sydäntä särkee kun mietin sen ikääntymistä. Meillä on joku selittämätön sanaton yhteys, jonka tietää sellainen joka on saman kokenut. Jos en itseeni luotakkaan, niin Amorin kuitenkin. Se on niin hyvä lukemaan minua ja reaktioissaan tutuksi käynyt, ettei sellaista ystävyyttä voi sanoiksi pukea. Luvattoman tärkeä pieni käppyräparta.)  ♥