Hiisi-karkulainen kylässä

Tänään meidän pihan liepeillä pyöriskeli ”suden näköinen pörröhäntä” (kuten siskoni ohjeisti, ulkona oli toki ihan pimeää jo silloin). Kuvassa siis Hiisi, nuorehko lapparipoika melkein naapurista. Epäilemättä huomaatte myös vyötetyn, rakastuneen, kaljupyllyisen ruotsalaispojan kuvan oikeassa reunassa.. Hiisi tuli vastaan kun oltiin Amorin kanssa kävelemässä, ja vastoin kaikkia oletuksia sain molemmat pojat talutettua kotiin. Tietysti Amorin piti ensin huudella vieraalle, mutta kun lappari oli niin hyväntahtoinen meitä kohtaan, suli vanhan snautserinkin sydän. Amor raukka oli ihan mielissään, olis varmaan halunnut perustaa mustaturkkisen kippurahännän kanssa perheen ja elää elämänsä onnellisena loppuun.

Hiisi haettiin kotiin parin puhelun jälkeen, jäljelle jäi vain karvatupot matossa ja pari kuvaa. Toivottavasti hra H ei ihan äkkiä taas auo ulko-ovia ja lähde seikkailemaan kylälle, tuossa on kuitenkin E4 erottamassa lapparin ja meidän kotia.

Kummallinen poika

Olin kävelemässä oman koirani, ja siskon kolmen kanssa. Yhteensä neljä siis! Oltiin jo käännytty kotiin päin kun näen suojatien toisella puolella pienen pojan ja islanninlammaskoiran. Katsoin että ok, mennään ohi, koira on hihnassa.
Seuraavana hetkenä seison suojatiellä neljä koiraa oikeassa kädessäni (näistä puolet alkoi riehumaan kun koira tuli kohti ja ”päälle”) ja pyydystelin vierasta koiraa suojatiellä. Autot hidasteli, koira hyökkäili minun lauman sekaan ja mitä tekee poika?… Aivan, aivan. Istuu sielä kevyen liikenteen väylällä ja katselee.
Sain nuoren islantilaisen kiinni, ja olin sitten haara-asennossa keskellä suojatietä koirat eri käsissä. Tässä vaiheessa poika lähti kävelemään kohti. Tyrkkäsin hihnan pojan käteen ja odotin.. ja odotin. Mitä? Että ne väistäis. Seisoi keskellä tietä ja katseli. Sitten se koira päätti tulla uudestaan meidän luokse ja poika tuli perässä…………………… Sanoin rauhallisella äänellä, ihan ystävällisesti että veisitkö sen nyt pois? Poika ottaa koiran ja pari askelta taaksepäin. Katsoo ja naurahtaa, ja päästää koiran taas meidän luokse! Ei jumalauta.. Päästin Amorin pitkälle hihnalle, että aivan sama mulle enää, jos ei se tajua niin purettakoon koiransa, Amor tulee hulluksi kohta. Tai mitä jos se koira purisikin siskoni koiria? Kyseessä on kolme alle nelikiloista (pienin 2kilonen!) terrieriä. Ajattelin että mitä pojan päässä liikkuu, kun ei anteeksipyyntöä, ei kiitosta siitä että pyydystin sen koiran sieltä tieltä.. ei mitään!
Sitten kerrosrivitalon pihalta ilmestyi siihen kävelytielle monta samanikäistä lisää, ja tässä vaiheessa mietin että joo ei helkkari me jäädä tähän. Rynnin siitä ohi ja mitä ne lapset tekee… ?: tottakai, ne lähtee perään!
Kun pääsin kauemmas, kuulin miten se islantilainen haukkui jonkun viereisen talon pihalla, se oli taas irti. Jos mulla olis ollu vain oma koira (=Amor) mukana, niin oisin vaikka pistäny sen puuhun kiinni ja menny koputtamaan pojan kotiovelle. Mutta poika katosi.
Vähän luulen, ettei pojan perheellä ole hajuakaan mitä lapsi harrastaa nuoren koiran kanssa äidin ollessa poissa kotoa. Ei pelkästään se, että se koira vaaransi itsensä ja minut ja minun koirat – vaan liikenteenkin! Mitäs jos olis tullu kolari, mitä jos mitä jos mitä jos. Mitä jos se olis suutuspäissään purrut minua käteen kun otin sen kiinni, tai pahempaa: pikkuterrieriltä vaikka pään irti!?

Kyllä muuten otti päähän!
Ajattelin paikalliseen lehteen pistää ilmotuksen asiasta, että Putaalla ajattelematonta käytöstä pikkupojalta islantilaisen kanssa, missä vanhemmat? juuh, onneksi ei käynyt mitään enkä räjähtänyt pojalle.

Onneksi ei jäänyt auton alle..

Niin, äiti haki minut koulusta ja kotimatkalla juodessani etupenkillä pirtelöä äiti alko yhtäkkiä jarruttamaan! Katoin että mikä tuola juoksee – no sielä meni pitkin tienreunaa ajokoira. Äiti pysäytti auton, hyppäsin ulos autosta ja näin kun ajokoira suuntasi traktoripolkua pitkin metsään. Vihelsin kerran ja sitten menin kyykkyyn, käännyin poispäin koirasta ja aloin supista että ompas täällä hiiieenoja kiviä maassa. Kuinka ollakkaan nuori luppakorva tuli häntä heiluen katsomaan että mitä teen. Sain kiinni sen narusta (=”hihna”) ja katsoin että kellekköhän koira kuuluu? Tien toisessa reunassa juoksi meitä kohti pieni poika, jolle sitten pistin hihnan käteen ja kysyin että saako se sen vietyä kotiin. Poika vain ujosti hymyili ja vastasi että joo. Menin autoon (missä pirtelöni valui pitkin penkkiä..) ja katsoin kun äiti hiljaa ajoi kaksikosta ohi. Sinne jäivät pikkupoika ja ajokoira. Muistan kyllä pitkään miten ajokki häntä heiluen ja korvat rullalla yritti päästä meille autoon kun jätin sen pojalle. Sympaattinen parivaljakko, toivottavasti pääsivät kunnossa kotiin! 🙂

Me ei tänään menty agilityyn, ajattelin että lähdetään illalla taas käymään vain jäällä. Mulla nimittäin tuli koulussa niin paha olo että jouduin aikaisemmin sieltä lähtemään.