An arrow can only be shot by pulling it backward. So just focus and keep aiming.

Resko räkäparta pääs lauantaina keskustakierrokselle! Bilisteltiin bussilla kaupunkiin ja takaisin – käytiin kiertelemässä ja kaartelemassa Oulun jännimmät korttelit, jutusteltiin mummojen kanssa ja kuljettiin täpötäydessä hississä ilman paheksuvia katseita. Resko osasi. – Ja koska Resko osasi, käytiin me myös Stockan lemmikkiosastolla valitsemassa uus puruluu (Resko valitsi itselleen hirvennahkaisen puruluun josta lähtee ihan kauhea kolina kun sitä paiskoo lattiaan..) ja kuljettiin ainakin miljoonan ihmisen joukossa hyvin sivistyneesti; ei edes nuuhkittu vieraita käsiä tai tuijotettu pahasti oudosti pukeutuneita heppuja. Bussissakin Resko osaa kulkea tosi hienosti, kirkuvat pikkulapset tai parhaat päivänsä nähneet känniset sedätkään ei pistäneet sen pasmoja sekaisin.
Reskon reagoi ainakin arkipäiväisissä yllättävissä tilanteissa (esim. tuulen mukana autosta repsahtava peitto tai roskasäiliön kansi tai nurkan takaa eteen hyppäävä ihminen) ”pelottaviin” tilanteisiin kuten Amorkin: syöksähtää kohti uhkaa. Vielä ei oo tullut vastaan tilannetta, jossa se olisi valinnut paremmaksi vaihtoehdoksi paikalta pakenemisen tai minun taakseni peruuttamisen. Pysyy ainakin hihnan toinen pää hyvin hereillä tällaisen kans ulkoillessa.

Ollaan muuten nyt muutamalla lenkillä pistetty tuon veturin turvan ympäri kuonopanta ja sen käyttö on lisännyt lenkkeilymukavuutta aika huikeasti. Vielä se vetää itsensä vaihtelevasti melkoisille kierroksille vastaantulevista koirista, mutta pystyn narujen toisessa päässä ottamaan ne tilanteet rennommin ja hallitsemaan koiraa vähemmällä voimalla. Olen nyt vaan vienyt tuon ohituksista läpi lyhyessä hihnassa ja vaikkei se huuda, niin vetää ja ähisee kyllä senkin edestä. Yks päivä saatiin sopivassa tilanteessa luvan kans moikata pientä terrierineitiä ja Resko ähisi sillekkin kunnes pääsi haisteluetäisyydelle. Siihen loppui ähinä ja alkoi teatraaliset leikkiinkutsut. Ota tuostakin nyt sitten selvää? Toivottavasti päästäisiin pian eroon kuonopannasta, se kun ei kuitenkaan poista ongelmaa vaan vain helpottaa sen kanssa elämistä.

Sunnuntaina käytiin taas keskustassa ja jatkettiin siitä Torsti-basun luokse kyläilemään. Pahemman sortin asennevamma Reskolla kyllä on samassa asunnossa asuvia pikkukissoja kohtaan, en usko etteikö se pistäisi niitä päiviltä jos tilaisuuden saisi. Huoh – vaikka jotkut muut kissat ei aiheuta snautserissa ns mitään reaktiota, niin näitä se jää vaan tuijottamaan ja painuu ihan omiin maailmoihinsa joista sitä ei saa palautettua maanpinnalle kuiskaamalla, huutamalla, tönimällä, viheltämällä, eikä kyllä edes kurkussa roikkuva Torsti saanut sitä irroittamaan katsettaan katonrajassa olevista kissoista. Uskomaton keskittymiskyky. Saisimpa joskus tehtyä itsestäni Reskon silmissä yhtä kiinnostavan kohteen kuin nuo pikkukissat! (Vaikka en kyllä asiaa tarkemmin mietittyäni haluaisi täysin viettien viemän snautserin kanssa lähikontaktiin jos asia niin olisi..)

Ainiin vielä!
Iloisia uutisia harrastusrintamalta: pistin paikallisen koirakerhon pk-puolen vastaavalle pari viikkoa sitten s-postia ja tänään tipahti vastaus hotmailiini. Pk-tottisryhmään olis juuri vapautunut paikka ja se vois olla meidän. Houkutteleee, houkuttelee. Että kai tässä sitten revitään rahat vaikka kiven alta ja aletaan tiistaisin kulkemaan hallilla. 🙂 Ollaan varmaan oiva esimerkki muille siitä miten ei kannata käyttäytyä ja mitä virheitä ei kannata tehdä. Ja miksi ei kannata hommata itselleen snautseriurosta, jos haluaa nopeasti valmiin koiran jolle oma mamma on jumalasta seuraava. Voihan sitä maksaa itsensä kipeäksi vaikka vaan päästäkseen syöttämään snautserille nakkia kerran viikkoon hallin kauimmaisessa nurkassa. Ehkä se kontakti tulee jo ennen kuin lumet sulaa Oulun kaduilta, who knows…
Stockalla liukuportaita katselemassa – Resko kevätauringossa

Don’t go where I can’t follow

Maanantaiaamu 7.1.2013, kello on noin seitsemän. Herään tunteeseen painostavasta tuijotuksesta ja tajuan heti, ettei Amorilla ole kaikki hyvin. Nostan peittoa ja Amor seisoo jalat harallaan aivan naamani edessä tuijottamassa ja pian alkaa hirveä tutina. Koira nykii kuin joku ravistelisi sitä ja minä hyppään vauhdilla sängystä ylös – laittamaan valot ja huutamaan huoneeni ovelta äitiä apuun. Amor hytkyy sängyllä kohtauksen kynsissä ja vaikka koitan painaa sitä itseäni vasten ja käsken sen kyljelleen makaamaan, niin mikään ei auta. Paniikki.

Pahin meni ohi minuuteissa, mutta kun sen jälkeen laitan koiralle hihnaa ja vien sen ulos aamupissalle, tajuan että joku on edelleen vialla. Aina niin varmajalkainen Amor peitsaa nyt haparoivasti pissalle ja jalkaa nostaessaan meinaa kaatua. Sisällä huomaan myös, että Amor pitää päätään vinossa ja tuntuu taantuneen vähän tyhmän oloiseksi. Kun rapistelen taskuani, alkaa häntä heilkumaan ja korvat nousevat hörölle – mutta katse ei hakeudu polviani ylemmäs. Amor ei tajua katsoa minua silmiin. Olen myös huomaavinani toisen silmäkulman nykimistä.

Soitin eläinlääkärillemme heti kun paikka aukesi ja hyvällä tuurilla sain ajan yhdeksitoista. Annoin herraparralle puolikkaan aamuruoan ja käytin sitä ulkona, sitten vaan lepäiltiin. Koira oli ihan nuutunut ja tuijotteli tyhjyyteen. Kun se nousi makuulta, eivät tassut löytäneet paikkaansa.

Olen aina ajatellut, että jos joskus sattuu jotain kovin pahaa niin panikoin itseni varmasti ylikierroksille ja huoneessani on valtameri kyyneleistä. Sen sijaan makasin hiljaa koiran vieressä sängyllä ja odotin että kello tulisi yksitoista. Autossa pidin BoT-toppikseen puettua herrapartaa samaan fleeceen käärittynä, jossa se haettiin kotiin kohta yhdeksän vuotta sitten. Välillä itketti, mutta päässä takoi vain tieto siitä ettei tämä voi olla totta. Ei tässä voi käydä näin, mistä tämä nyt tuli? Olisko pitänyt huomata jotain jo edellisenä iltana? Amor täytti vasta yhdeksän, meillä on edessä vielä monet synttärit ja ensimmäinen kotoa muutto ja monta temppua opettelematta, monta yötä päät samalla tyynyllä nukkumatta. Ei haluaisi heittäytyä aivan pessimistiksi, muttei tiedä kuinka toiveikaskaan uskaltaa olla. Pilvilinnoilla on tapana romahtaa.

Amor kipusi itse tutut portaat eläinlääkäriasemalle, mutta oli vaisumpi kuin ennen. Koira tutkittiin ja sitä käänneltiin ja väänneltiin ja singuteltiin ja kokeiltiin. Punnittiin, Amor painoi 6.6 kg. Pistettiin lääkettä nahan alle, eikä Amor kiukutellut yhdenkään piikin kohdalla. Urhea herraparta ♥. Jos oli Amor välillä omissa maailmoissaan, niin siellä olin taatusti itsekin. Vika lienee aivoissa (”Neurologiset oireet”), ilmeisesti ei kuitenkaan epilepsiaa. Korvissa pientä tulehdusta, mutta sen ei pitäisi aiheuttaa niin pahoja oireita kuin Amorilla nyt on. Vasemmassa silmässä selvä värve, silmä siis tekee pientä nykivää liikettä. Soitto Oulun Akuuttiin ja saatiin keskiviikkoaamuksi aika neurologiaan erikoistuneelle eläinlääkärille.

Keskiviikkona herättiin aikaisin, todettiin ettei Amorin tila ole kohentunut ja lähdettiin ajamaan Ouluun. Ihanaksi osoittautunut lääkäri kyseli ja katseli ja nosteli ja koputteli Amoria aikansa, kiitteli koiran esimerkillistä käytöstä olosuhteista huolimatta ja otti lopuksi verikokeet. Tulokset saatiin tunnin odottelun kuluttua, eikä niissä näkynyt mitään kummallista – mikä olikin ihan odotettua. Lääkäri suositteli pään magneettikuvausta, mikäli oireet eivät ajan kanssa hellittäisi ja käski ottamaan rauhallisesti. Pois ei suljettu kasvaimen tai muiden hirvitysten mahdollisuutta. Saatiin kuitenkin varmuuden vuoksi kolmen viikon antibioottikuuri, mahdollisen korvatulehduksen nimissä. Amor on kuulemma hyvässä kunnossa ikäisekseen, sopivan solakka ja todella mukavaluonteinen kaveri 🙂

Kotiin siis lähdettiin toiveikkaina, mutta jalat tiukasti kiinni maan pinnalla.

Perjantaina eläinlääkäri soitti heti aamusta ja kertoi sappihappokokeiden tuloksien olleen hyvät. Amor oli yhä samanlainen vinopäinen ja liikuntahaluton vässykkä kuin se oli ollut keskiviikkonakin, mutta koitettiin pysyä positiivisina ajattelemalla ettei tilanne ollut ainakaan huonontunut. Huomasin myös, että laskut ja lääkkeet oli kirjattu Josetiinalle ja Amorille 😀 .. Noh, kerrankos t ja f menevät sekaisin.

Viikonloppuna Amor alkoi mennä selkeästi parempaan suuntaan, se ei pitänyt päätään enää vinossa ja satunnaiset haja-askeleetkin jäivät vähitellen pois. Siis melkein uskalsi jo huokaista helpotuksesta! Tällä viikolla käytiin ensimmäistä kertaa viikkoon vähän kävelemässä jäällä ja ollaan eletty muutenkin melko normaalia arkea (tietysti vielä ab-kuurin kera). Jostain syystä antibiootit aiheuttivat Amorille aluksi närästystä, vaikka olivatkin samoja mitä se on ennenkin syönyt. Onneksi äitini kävi hakemassa herraparralle apteekista närästyslääkkeitä ja siihen loppuivat mässytys ja nieleskely. Kun Akuutin eläinlääkärimme soitti vielä toisenkin kerran kyselläkseen Amorin voinnista, saatoin onneksi kertoa jo pienestä kävelyretkestä joen jäälle ja muutenkin ennalleen toenneesta veteraanista 🙂

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että meillä oli onnea onnettomuudessa. Amorilla oli mitä ilmeisimmin maanantaiaamuna jokin häiriö aivoverenkierrossa, mutta meillä oli hurja onni kun koira toipui vielä entiselleen! Jos vielä pari viikkoa sitten hetkittäin erehdyinkin pitämään Amoria itsestäänselvyytenä, en taatusti tee sitä virhettä pitkään aikaan. Kun niiden parin pahimman päivän ajan pelkäsin Amorin menettämistä kaikkein koviten, enemmän kuin ikinä, ehdin myös miettiä mitä elämäni olisi ilman koiraa. Olen viime aikoina puhunut paljon kissoista, elänyt monta koiranpentukuumeetonta vuotta ja miettinyt olevani ehkä koiraihmisen sijaan amorihminen. Mutta sitten kun makasin sängylläni kipeän Amorin kanssa eikä sen paranemisesta ollut varmuutta, en yhtäkkiä voinutkaan kuvitella itseäni ilman koiraa. Niin paljon kuin niistä onkin vaivaa ja huolta ja vastuuta, niin kaiken saa kyllä moninkertaisena takaisinkin.

Huhhuh mikä romaani tästä tulikaan! Kirjoitin puolet jo samana maanantaina kun Amor sai kohtauksen, mutta en halunnut julkaista juttua blogissa ennenkuin sain edes jotain toivoa sen epätodellisen ahdistuksen keskelle. Nyt siitä kauheasta aamusta tulee kuitenkin jo kaksi viikkoa ja kaikki vaikuttais olevan hyvin. Kirjoittelen tätä Oulusta käsin kun tultiin Amorin kanssa viikonloppuvierailulle Jonnan ja kissojen luokse.