Kaikkeen löytyy jostain jonkinlainen ymmärrys

Me oltiin 10 päivää tunturimaisemissa. Lomasta tuo reissu ei oikein käynyt, kun töissä olin joka päivä melkein yhdeksään – mutta olihan meillä silti hauskaa 🙂 Kassan toiselta puolelta näki koko ruskaturistien kirjon! Poikien kans kerettiin pari kertaa valosan aikaan aamusta kävästä metsässä ja Resko herkutteli porojen jälkeensä jättämillä papanoilla kyllä ihan koko tähänastisen elämänsä edestä. Amor puolestaan katosi ensimmäistä kertaa ikinä – illalla yhdeksän aikaan huomasin mökin pihaan tullessani että mukana juoksee enää yksi koira. Amor palasi mökille noin varttia myöhemmin – oliskohan porojen hajut vieneet mennessään? Turha varmaan spekuloida, mutta ne oli kyllä ihan tajuttoman pitkät minuutit kun vislasin pimeässä ja huutelin koiraa nimeltä. Vanha koira ihan pimeässä metsässä, vain heijastinliivi niskassaan. Hui, onneksi ei ketut syöny pappakäppänää.

Paluu Ouluun oli kuitenkin aika helppo – kai nyt tietenkin, kun koti on täällä.

Don’t practice until you get it right. Practice until you can’t get it wrong.

Reskosta koulitaan kaupunkilaiskoiraa.
Qstockin aikaan käytiin kaupungilla kiertelemässä ja istuskelemassa, eikä snautseri välittänyt mistään muusta kuin tyhjistä tölkeistä (koska tölkit on ihania! t. Resko). Ihmismassat ja meteli unohtui kun Reppuli kierähti vatsa kohti taivasta ja kölli muiden rapsuteltavana. Kulkiessa sen korvista näkee joskus että nyt ei oo kivvaa, mutta vaikka korvat kääntyy vähän nyrpeään asentoon niin häntä pysyy ylhäällä ja askeltaminen jatkuu yhtä reippaana kuin muulloinkin. Oulussa oli jokin Jalometalli-tapahtuma viimeviikonloppuna ja käveltiin alueen ohi iltalenkillä ja Resko otti senkin tosi lunkisti. Välikuolemaa tekevä setä vaan piti haukkua pystyyn, kun se suunnilleen makasi polvillaan pää käsiensä välissä yökkimässä ja myös puskassa kuseskelevat ihmiset oli raivostuttavia. Niille piti haukkua karvat pystyssä ja mielellään ois vielä käyty uhittelemassa ihan iholla. Yhtenä päivänä pihalla kävellessämme auto ajoi vierestä ohi ja liiskasi pillimehupurkin – kuului hyytävän kova POKS ja itse hätkähdin että mitä ihmettä, mutta koirat ei ees päitään kääntänyt. Hississä kulkeminen menee rutiinilla: koirat kävelee hissin perälle ja istuu sinne odottamaan poistumista, myös rapussa on ohitettu ihmisiä ilman että kenenkään lahkeeseen on jäänyt roikkumaan pieni snautseri. Ihan positiivista.

Ne puskista hyppivät ihmiset, liian läheltä ohitettavat koirat ja vinkuvat ihmislapset saa snautserin pään pyörälle. ”Ai että pitäs kuunnella mitä asiaa omistajalla on? Sori nyt ei kerkee.” Käydään siis ns. väsytystaistelua muu maailma vs. nakit ja lelut – ihan viimepäivinä on otettu harppauksia eteenpäin niin että koira voi kulkea hihna löysänä rennosti käveleskellen edessäni vaikka ohi menee porukkaa. Resko on varsin kehityskelpoinen yksilö – ongelmakäytös omistajan laiskuutta tai kädettömyyttä.

Käytiin eilen snautserikaveri Mantan kanssa metsäilemässä, parrakkaat revitteli menemään sielunsa kyllyydestä ja pyörittelivät toisiaan varvikoissa. Resko tietysti bongasi sen ainoan ojankin sieltä metsästä ja kävi siellä loikoilemassa. Ei ois tullut Mantalla mieleenkään..

Viimeyönä pikapissatuksella todettiin myös että täällä asuu siili. Amorin mielestä se ois pitänyt tappaa ainakin sata kertaa ja varmuuden vuoks vielä kerta kiellon päälle, Resko vain pompahteli viereisten kivien päälle ja juoksi puskaan ja kuikuili sieltä pientä piikkipalloa. Ei jääty ottamaan selvää, että oliko se jokin Reskon keksimä riitti lämmittelyksi siilin tapolle vai mikä. Sinne se pieni otus kömpi korkeaan ruohikkoon ja me mentiin nukkumaan. Ylläolevassa kuvassa Amor katsoo minua tympääntyneenä kun kielsin kokeilemasta äkkiäkö siili ois hengetön ja Resko vahtaa vielä siihen puskaan jonne Siili mönki matkaa jatkettuaan. (Se ihan oikeasti alkaa jo näyttää snautserilta!)