Amor 2003 – 2014

Kaksi vuotta kului. Yli 730 päivää. Melkein 18 000 tuntia.

Kääpiösnautseriuros Amor, Lamigras Black Pride Panther, syntynyt 31.12.2003. Nuo sanat lipuvat sormilta näppäimistölle niin tottuneesti. S14726/2004 – Amorin ruotsalainen rekisterinumero. Gloris Super Lamigras Man ”Texas” * Sailer’s MZ Sarsele ”Zazz’e”.. Kuinka monen kouluvihkon sivuilta löydänkään Amorin tiedot, joita raaputtelin tylsien koulupäivien aikana piirrustuksieni reunoille? Amor oli paras asia minun elämässä. Kaikista tärkein pieni ystävä, se oli minun, eikä se koskaan pettänyt luottamustani. Pahimpanakin päivänä minulla oli aina Amor.
Jos minulla joskus on omia lapsia, toivon että he ovat yhtä vastuuntuntoisia ja eläinrakkaita, että hekin voivat joskus saada oman koiran (niin halutessaan), jonka kanssa kasvaa aikuisiksi. Itse koen että Amorilla oli valtava merkitys sille, mitä minusta kasvoi. Nykyinen elämäni on jokaisesta liitoskohdastaan kytköksissä aikaan Amorin kanssa. Vaikka elämä halkesi kahtia Amorilliseen aikaan ja Amorittomaan aikaan marraskuusta 2014 eteenpäin, Amor ei ole kadonnut tai muuttunut tapahtumattomaksi. Kymmenen vuotta ei katoa mihinkään. Hitto vie että rakastin sitä koiraa!
Kaksi vuotta sitten ajattelin, että en ikinä unohda mitään Amorista. Olen unohtanut. Mutta olen muistanutkin; yhtenä päivänä koskin tutun käppänän tassuja kun kurkkuani alkoi kuristaa ja tunsin ilon ja surun tunteita sekaisin, se tassu oli melkein kuin Amorin kevyet ja koruttomat tassut olivat. Se tuntui niin samalta kädessäni, että en tiennyt itkenkö kohta ilosta vai ikävästä.
Joskus katselen videoita, ja joskus en voi katsella niitä. Aika on parantanut pahimmat haavat ja järkeni kyllä kertoo että elämän on jatkuttava ja niin se jatkuukin uusien koirien kanssa, mutta joskus jotkut odottamattomat asiat saavat aikaan ihan hirveän ikävän tunteen. Mitä kaikkea tekisinkään, jos saisin Amorin vielä hetkeksi takaisin? Mitä tekisin toisin? En mitään. Kaikki meni lopulta sitä spondyloosia ja selkäongelmia lukuunottamatta niin kuin pitikin. Amorin aika oli parasta aikaa, enkä voisi muuttaa siitä mitään. En muuten olisi tässä, eivätkä asiat olisi näin. Vaikka joskus nykyisellä takaterassillamme istuessani mietin kuinka Amor olisikaan nauttinut omasta pienestä pihasta taas ja kuinka se olisi ottanut ikkunoista lattialle tulevat aurinkopaikat omikseen tässäkin asunnossa, tiedän että en saa sitä koiraa tai niitä aikoja takaisin. Joskus painan naamani Reskon kylkeen ja mietin että Resko tietää kanssani kuka on Amor, mutta Kaskolla ei ole tietoakaan siitä kenen mukaan se on nimetty Lamigras Black Younger Pantheriksi.. Mutta eiväthän koirat niin ajattele. Koirat on koiria.
Ei ole yllätys kenellekkään, ettei minulla ole uusia kuvia Amorista tähän postaukseen. Selailen nettigalleriaani läpi ja valitsen sieltä taas vanhoja kuvia.

Onneksi on niin paljon kuvia.

Kesä 2016 paketoituna ja viimeaikaisia kuulumisia

Kesä 2016 on paketoitu lopullisesti talvipakkasten myötä pakettiin. Paljon mahtui yhteen kesään; listaan alle mieleenpainuneimmat jutut ja reissut.

  • Toukokuussa Piteå KR: Kasko ERI SA PU4 & Resko ERI SA SERT ROP ja Kaskon polvet 0/0
  • Rekku kävi toukokuussa luonnetestattavana (+101p ja laukauskokematon) Kuopiossa. Muutoin testi ja testitulos oli ihan Reskon näköinen, mutta yllätyin sen ”pehmeydestä”. Koirassa ei arjessamme näy pehmeyden piirteitä, tuomarin sanoin se varmaan taistelutahdollaan ja minun tuella menee kaikesta läpi. Nuorena tuli testattua, saapa nähdä käydäänkö joskus vielä mh-kuvauksessa.
  • Kesäkuussa Umeån reissut ja Vännäs KR: Resko ERI SA SERT ROP RYP4! Olen vieläkin ihan sanaton. Mikä fiilis oli juosta isossa ryppikehässä Resko Niskan kanssa, kun kuuluttaja kertoi snautseriuros Wanhan Purolan Wallstreetin sijoittuvan RYP4:ksi.. Enkä mie edes ikinä mitään näyttelykoiraa halunnut tai hankkinut. Niin vaan Rekusta on kasvanut koiran näköinen aikuinen. 
  • Juhannus oltiin mökillä Ylläksellä perheen kanssa ja maalattiin mökkiä, mäkäräisiä riitti..
  • Koirat ovat uineet jokaisessa joessa, järvessä, meressä ja lätäkössä mitä Suomesta ja Ruotsista löytyy. Kaskokin sai kesällä omat pinkit pelastusliivinsä, ettei omistajan tarvi panikoida joka kerta kun käppänä painuu pinnan alle taistellessaan Reskon kanssa leluista vedessä (ja ei, käppänä EI päästä irti lelusta vaikka Resko painaisi sen pinnan alle.. herranjestas että on käynyt sydän kylmänä tämän takia.)
  • Heinäkuussa Oulu KV: Kasko ERI SA VASERT & Resko ERI SA SERT CACIB ROP
  • Heinäkuussa vietettiin myös muutama viikko Torniossa koiranhoitohommissa, Resko ylitti itsensä kun päästiin hihnalenkille urostervun kanssa, ilman että Rekku koitti kertaakaan tapattaa itseään isomman uroksen suuhun..
  • Siskoni rantautui Ruotsista Ouluun ja hänen kanssaan on tullut vietettyä enemmän aikaa kuin varmaan vuosiin, on kuskattu koiria yöuinnille Valkiaisjärvelle ja suunniteltu seuraavaa vuotta
  • Sitten tapahtui Kirppu; pikkuruinen yorkkineiti, joka on ollut meillä paljon päivähoidossa siskoni tehdessä pitkää päivää töissä. Kirppu on siis siskoni koira, Mäkärän seuraaja. 
  • Elokuussa ihana Jonna tuli käymään Oulussa! Samalla reissulla leivottiin Torstista uusi tuplavalio; basenji muotovalioitui elokuun alussa ja me saatiin siitä otettua vielä törkeän siistit valiokuvat auringonlaskussa Nallikarissa meren rannalla. Yhden viikonlopun aikana ehdittiin myös käydä kahdesti Oulunsalon hiekkakuopilla. Pojat tulevat taas toimeen suhtkoht hienosti. 
  • Elokuussa koirahieroja-anoppini käsitteli pojat ennen näyttelyitä ja Kake kävi yhtenä lauantaina Överkalixissa: ERI, SA, PU4 ja heti sunnuntaina kesän toinen Oulu KV: Resko ERI SA PU2 SERT VARACA   -> Reskosta Suomen ja Ruotsin MVA! 
  • Syyskuussa (onko tämä vielä kesää?) Yppäri RN: Kasko ERI SA PU3 & Resko ERI SA ROP
  • Suunniteltiin kovasti tulevaa Norjan reissua; mitä kaikkea voi tarvita viikon reissulla? 
  • Syyskuussa Kaken vuoden 2016 vimppa näyttelyreissu Liminka RN: ERI SA PU3 VASERT!

Sitten niihin viimeaikaisiin kuulumisiin. Löysin kirppikseltä meille (ao. kuvassa näkyvät) maahan tökättävät agilitykepit ja putken. Näiden lisäksi kesän aikana bongasin meille Mustin ja Mirrin -50% alennuksista metrisen hyppyesteen tokon (ja tottiksen) treenaamiseen. Kyllä, materialismionni on tässä vahvana. Mikä onni onkaan edes pienestä omasta pihasta, en kyllä lähde enää kilon palasinakaan kerrostaloon asumaan.
Reskon kanssa ollaan taas pyöräilty, tulevaisuudessa toivottavasti siintää AD-koe. Saapa vaan nähdä koska niitä järjestetään seuraavan kerran tässä päässä maata ja mielellään alku- tai loppukesästä tai syksystä, en viitsi Rekkua lähteä juoksuttamaan lämpimässä säässä.
Kasko oli viikonloppuna lainassa ystävälläni, joka on jo useamman vuoden haaveillut omasta koirasta. Heillä oli mennyt hyvin, sain päivän aikana monta kuvaa ja videota Kaskon touhuista 😀 Vielä muutama vuosi sitten en olisi ikinä antanut omaani toiselle (enkä vahingossa puhunut omista koiristani ”meidän koirina” poikaystävälleni – tätäkö se pitkä suhde teettää että omat ajatusmaailmat vähän pehmenee?) mutta nyt olin todella onnellinen voidessani antaa pienen palan omasta koirallisesta arjestani ja onnestani ystävälleni. Kasko on vielä niin loistava koira sellaiseen; siitä on vaikeaa keksiä huonoja puolia.. Viimeksi viimeyönä käyttäessäni koiria lenkillä pimeässä (Resko hihnassa, Kasko irti kuten aina) Rekku bongasi pupun ja Kasko lähti sen perään. Tiesin, että Kaskon aivot eivät mene jumiin ja tiesin, että se ei halua lähteä minun luotani kauas. Huusin sen nimeä ja vihelsin kerran. Meni pari sekuntia ja käppänä juoksi hirveällä vauhdilla takaisin ja hyppäsi suoraan syliini ilohepulissaan. Minun rakas pieni otukseni, luottokoira.

Amor, rakas

”Amor on roomalaisessa mytologiassa rakkauden jumala, Venuksen poika. Amor on usein kuvattu pieneksi, siivekkääksi pojaksi, joka kantaa jousta ja nuolia.” -Wikipedia
 
Amorin kanssa Ylläksellä, syksy 2014 // Agilityn alkeita vuonna 2005 (kuva: Kristiina N.)

Joensuussa kesällä 2012(?)
Pikkuinen Reskopallero ja Amor-pappa alkuvuodesta 2014
Aidot ja alkuperäiset mustat pojat: siskoni Aapeli-apina ja Amor juoksentelemassa syksyllä 2009 

Vuosi sitten kello viiden aikaan iltapäivällä lakkasi maailman rakkaimman oman Amorini kylki kohoilemasta. Amor nukkui syliini rtg-kuvia varten, eikä lopulta enää herännyt siitä unesta. Joskus olen vieläkin tavattoman pahoillani siitä, etten tiennyt sitä silloin kun Ampu sulki silmänsä viimeisen kerran silitellessäni sitä, ja kertoessani kuinka rakas se minulle ja muille on.

Valehtelisin jos väittäisin, että ikävä on nyt helpottanut tai etten enää itke menetyksen vuoksi. Asiaa on vaan helpompi ajatella näin vuoden jälkeen, kun kyseessä ei ole enää tuore avohaava. Resko ja Kasko ovat ottaneet oman alansa ja aikansa, enkä enää aina ajattele mitä Amor missäkin tilanteessa tekisi (..lienee sanomattakin selvää, että tiedän kyllä silti mitä se olisi tehnyt). Amor piintyi reilun kymmenen vuoden aikana niin syvälle selkärankaani ja kokonaiseen elämään, että tuntui kuin olisi menettänyt oman raajansa marraskuussa 2014. Lopullinen Amputaatio. Muistan eläinlääkäristä palattuamme kävelleeni parkkipaikalta talon alaovelle Amorin hihna ja takki käsissäni, ja noustuani ensimmäiset 7 porrasta ennen hissiä olin aivan maitohapoilla. Hississä puuskutin kuin maratoonin juosseena. Ja kuinka asuntoon päästessäni menin vain sänkyyn makaamaan ja näin Amorin muotoisen kuopan lattialla olevassa tyynyssä. Katsoin silmät sumeina Reskoa joka istui sängyn vieressä korvat luimussa kulmakarvat eri suuntiin sojottaen, ja mietin että ilman tuota vuotiasta snautseria en ehkä nousisi tämän peiton alta enää ikinä, en ilman omaa Amoriani.

Pakkohan se oli sieltä nousta, ja onneksi niin. Vaikka tuntui kuin rintakehän päälle olisi laskettu ainakin kerrostalon verran painoja, elämä jatkui tunti kerrallaan ilman Amoria. Kun haettiin Amorin tuhkia Oulun Animagista, soi auton radiosta Jenni Vartiaisen ”Missä muruseni on”. Puristin Amorin tuhkapurkkia käsieni väliin sylissäni, pidin silmiä kiinni ja silmäluomien takana tykytti valtamerellinen kyyneliä. Tuli ensimmäinen joulu kymmeneen vuoteen ilman Amoria, ja sitten uusivuosi jolloin Amor olisi täyttänyt 11 vuotta. Ei synttärinakkikakkua, ei lahjoja tai jokavuotisia synttärivalokuvia. Keväisellä Apulannan keikalla Armo-biisin sanat saivat olon kauttaaltaan mustaksi. Suru on syvällä.
Nyt lokakuussa muutettiin poikaystävän ja Reskon ja Kaskon kanssa kerrostalosta luhtitaloon (jee), ja tämä asunto on samalla ensimmäinen jossa minä asun, mutta johon Amor ei ole tassullaankaan astunut. Haluan ajatella asian niin, etteivät enkelikoirat tarvitse tassujaan sellaiseen. Amor kulkee kuitenkin aina mukanani. Ehkä hengitän vielä samaa ilmaa, jota Amorkin on hengittänyt.

”Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa

Armoo viivyttää”

 
Resko haistelee kotiin haettuja Amorin tuhkia // Resko, Kasko & Amorin Rita-husky

Kun ruoho alkoi keväällä maassa vihertää, huomasin monessa hetkessä ajattelevani että olisipa Amor täällä. Olisipa Amor nyt täällä tällä metsäpolulla minun ja Reskon kanssa, juoksemassa tämän kävyn perään kun potkaisen sitä. Kun kymmenen vuotta kasvaa koiran kanssa niin tiiviisti yhteen, ei aina edes tajua mihin kaikkeen se liittyykään. Amor oli mukana ihan kaikessa. Se liittyi jotenkin kaikkeen mitä 10 ja 21 ikävuoteni välillä tapahtui. Mukana hyvässä ja pahassa. Arjessa ja juhlassa. Jos kaikki muu muuttuikin, Amor oli ja pysyi – kuten sitä kuvailinkin; se oli minun peruskallioni.

Tämä on ollut lapsuuteni jälkeen ensimmäinen kokonainen vuosi ilman minun Amoriani ja moni asia on muuttunut. En halua kuulostaa kylmältä sanoessani näin, mutta tätä elämä on. Ja kun on valinnut elämäänsä koirat näin isona ohjelmanumerona, tulee toivottavasti kokemaan vielä monia kipeitä menetyksiä. ”Toivottavasti” siksi, ettei pienen olennon menettäminen sattuisi niin lujaa, ellei olisi rakastanut niin paljon ja saanut samalla mitalla takaisin. En vaihtaisi menettämisen mukanaan tuomaa surua ja pahaa oloa ja ikävää kuitenkaan koirattomaan elämään. En päivääkään Amorillisesta ajastani.

365 päivää ilman Amoria. Kuitenkin 365 päivää Reskoa ja 162 päivää Kaskoa. Kiitos Ampu rakkaimmista muistoistani. Mulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus oman kääpiösnautserin kanssa kasvaessa. Vaikka tulen omistamaan toivottavasti vielä monenlaisia koiraa, ei kukaan niistä ole elämässäni enää suhteessa niin pitkää aikaa kuin Amor oli: olin 10-vuotias kun sain sen ja 21 kun hyvästelimme viimeisen kerran. Yli puolet siihenastisesta elämästäni. Amor tiesi enemmän kuin kukaan muu.

”I’ll never forget you 

You will always be by my side 

From the day that I met you 

I knew that I would love you till the day I die 

And I will never want much more 
And in my heart I will always be sure 
I will never forget you 
And you’ll always be by my side till the day I die”

”Ja musta tuntuu kuin sahaisin
omaa kättä irti tai jotain jos et sä tuu tänne
tänne, tuu tänne, tuu tänne, tuu tänne
tuu tänne
Sua ilman vaan huonoa kuuluu
tuu tänne
tai kevät ei koskaan enää tuu
tuu tänne
ja mun sydän muruiksi murtuu”

Elämä jatkuu, kiitos kaikesta Amor.