Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi. – Muumipappa

blogiinkukukulu kopioNiin paljon kerrottavaa, niin vähän aikaa! Käytiin tuossa jotakuinkin kuukausi sitten Rekusterin kanssa rally-tokokisoissa. Ne meni aivan upeasti siihen saakka, että Resko otti ilmavainun ja häippäs radalta kesken suorituksen. Hetken kiukutti ihan luvattoman paljon, otti päähän, hävetti, sitten alkoi jo naurattaa. Katsottiin videolta kuinka snautseri ”lipeää käsistäni” ja minä karjun perään naama punasena. Ei auttanut karjuminen eikä mikään, näin vain horisonttiin kaikkoavan snautserin peräpeilin.. Kyseessä oli siis meidän ensimmäiset ja ehkä hetkeen viimeisetkin ulkokisat. Oli tosi tuulinen ja kylmä sää, eikä Resko ollut ainoa kisaaja jonka nenään tuuli toi hyviä hajuja. Aika epäselväksi jäi, että mikä haju se sitten oli, mutta pääasia lienee ettei tässä käynyt kellekään kuinkaan ja ladattuani videon facebookkiin, se nauratti monia muitakin kuin vain minua ja poikaystävääni. ”Lajin helppous viehättää..” Leuka rintaan ja kohti uusia seikkailuja, johan tässä on keretty seuraavat kisat katsoa kalenteriin. Ihan harmittavan vähän on nyt ollut kisoja täällä päin, mutta jospa asiaan tulisi muutos kevään myötä. Yhden hyväksytyn tuloksen päässä ollaan nimittäin voittajaluokasta ja RTK2-koularista. Ja nyt kun vuosi 2019 tuo tullessaan vielä snautseriystävällisemmät säännöt rt-kisoihin (mm. käytösruutu poistuu) niin kyllähän me vielä koitetaan lajissa edetä!

Asiasta kolmanteen, käytiin Rekun kanssa perjantaina 12.10. suorittamassa Oulun SPL:n järjestämä AD-koe Virpiniemessä. Kokeessa siis koira juoksee pyörän vierellä 20 kilometrin matkan noin 12-15km/h tuntivauhdilla. Snautserille tuo on aika tiukka vauhti, kun koko koe alunperin on kai kehitetty saksanpaimenkoirien testaamiseksi ja niiden ravivauhtiin sopivaksi mitoitettu. Resko olikin pienin osanottaja ja tuomarimme Reijo Kojo puhutteli sen pikkukoiraksi ja kysyi ennen koetta, että onkos tämmönen pikkukoira ennen juossut kahtakymmentä kilometriä? Minä blondi luulin, että hän puhuu ylipäätään snautsereista, ja vastasin, että ”nooo en mie tiiä” ja siitähän tuomari huvittui, kysyi että eikö tämä ole sinun koirasi vai miten niin et tiedä? 😀 Minä siinä änkytin että hupsista joo, siis ei ole tämä nimenomainen koira juossut tuollaista matkaa ennen, mutta jospa tämän illan jälkeen voisin sanoa että on juossut. Ja niin se poika kuulkaa pisteli menemään 20 kilometrin verran sellaista liitoravia ja välillä laukkaakin, ettei oo ennen nähty. Juoksuosuuden jälkeen oli lyhyt tottis, joka sisälsi meidän tapauksessa vaan seuraamista ja täyskäännöksen. Tuomarin sanoin Resko oli 20 kilometriä juostuaankin vielä ”täysissä sielun ja ruumiin voimissa” ja sen kyllä allekirjoitan, hyppi niin törkeästi vielä seuruussakin ylöspäin kieli poskella, intopinkeänä, suorastaan rasittavuuden partaalla.. 😀 Ei väsytetä snautseria siis juoksemisella ei. Tietääkseni Resko Niska on ainoa musta snautseri kymmeneen vuoteen, joka Suomessa on tämän kestävyyskokeen suorittanut. Mutta en pistäisi päätäni pantiksi, sen verran hankalaksi oli tehty tuo tulosten hakeminen SPL:n järjestelmistä.

Ja vielä loppukaneetiksi sellainen toteamus, että me asutaan nykyään omassa kodissa! Muutimme viikonloppuna melkein tuplasti edellistä (vuokra)asuntoamme suurempaan rivitalokolmioon, joka on kyllä monelta kantilta katsottuna aivan unelmakoti tällaiselle koiraharrastajalle. Olo on vieläkin vähän epäuskoinen, että niinkö tämä voi edes olla totta. Muutimme ”metsän keskeltä” järven rantaan, tästä on alle viisi kilometriä Oulun keskustaan ja silti tämä nimenomainen asuinalue on ihanan rauhallinen ja luonnon ympäröimä. Me kyllä tykätään. Koirat ovat ottaneet muuton tosi kivasti tälläkin kertaa ja yksinolotkin menevät ihan mukavasti ilman turhia huuteluita. Eilen ensimmäisenä arkiaamuna oli ensimmäiset pari tuntia haukuttu Reskon toimesta vahtihaukkuja, mutta latasin sitten Digital Dogsitterin kokeiluversion ja äänitin siihen ääniviestiksi sellaiset terveiset, että jos Resko alkaa haukkua niin läppärini sitten muistuttaa Reskoa pitämään suunsa supussa. Ja se on nyt ainakin parina päivänä toiminut aivan ihmeellisen hyvin, eilen oli Resko haukahtanut päivällä neljä kertaa neljän ja puolen tunnin aikana ja tänään aamulla yhden kerran. En siis vielä uskalla huokaista helpotuksesta, mutta aika hyvältä näyttää ja Reskonkin tapauksessa kyse ”onneksi” on vahtimisesta, eikä niinkään yksinolon vakavammista ongelmista kuten vaikka eroahdistuksesta. Toki se on vielä herkillä muuton myötä ja varmaan ottaa aikansa kun se oppii tämän ympäristön normaalit äänet ja sen, etteivät ne kaikki vaadi snautserin toimesta toimenpiteitä.

44542382_507522479754541_5817836853584283050_n43913096_102396834064821_1690007470320660720_n

"Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun"

 
Naamakuvan Kakesta nappasi Jonna H, kiitti!
21. syyskuuta me käytiin Oulun HundSpassa pentu-uinnissa, kun kerkesin meille sellaiseen varata paikan. Kasko ei ollut hommasta aivan niin innoissaan – sen mielestä uintiharrastuksen voi vastaisuudessakin jättää Reskolle. Ensimmäisen kierroksen Kake porskutti ja pärskytti ja huohotti ja huitoi, seuraavat pari kierrosta meininki oli jo paljon parempaa. Se oikeasti näytti välillä ihan uimiselta. Viimeinen, eli neljäs kierros paljasti Kakkiaisen väsyneen – rytmi ei pysynyt enää niin hyvin kuin parilla edellisellä kierroksella.
Vaikka uiminen ei Kaskon mieleen ollutkaan, unohti pentu äkkiä inhonsa. Aina kun se nousi altaasta rampille seisomaan, rupesi häntä heilumaan ja elämä oli taas hauskaa. Hyvä mutta lyhyt muisti on siis Kaskelotin onni. 
Seuraavalla viikolla syyskuu vaihtui lokakuuksi, ja me vaihdoimme osoitetta. Hyvästi kerrostaloelämä, tervetuloa kotoinen luhtitalo takapihoineen. Tähän mennessä on päästy kulkemaan uusia lenkkireittejä sen verran, että voin sanoa olevani aika haltioissani. Metsää, metsää, metsää, pururataa, pieniä polkuja, ja kivenheiton päässä koirahalli. Aika bueno juttu! (Ja varovainen hehkutus heti perään: koirien yksinolot ovat jatkuneet yhtä hienosti kuin ennenkin.)
6.10 osallistuin kepon kanssa Animagin järjestämälle Liikettä Niveliin! -luennolle ja iPhoneni halasi heti sitä seuraavana päivänä turhan kovasti asfalttia. On nimittäin aika vaarallista kerätä koirankakkaa, puhua puhelimessa ja pidellä samalla kahta innoissaan olevaa snautseria. *Kops* *kräks* ja muutama kirosana siihen perään. Meneillään ollut puhelu ei sentään katkennut. 
Kaikkein rakkain ja pienin Mäkärä 2003 – 2015
 
Puhelimen hajotusta seurannut aika onkin mennyt sumussa, tai jossain hyvin harmaalla alueella, mutta ei suinkaan minkään materian vuoksi. Tai en tiedä, ehkä tämä on joku musta aukko – tai pikemminkin tumma ja raskas möykky, joka löysi tiensä minunkin sisälleni. Siskoni (ja koko perheen ja kaikkien tuon pienen koiraystävän lähimmäisten) kohtaamalle surulle ei ole löytynyt loppua. Amorin lempparikämppis ja meidän ihmissisarusten koko koiralauman kiistaton kuningatar Mäkärä nukkui pois. Tilanne tuli eteen niin yllättäen, ettei ainakaan minun pääni ole pysynyt ihan kaikessa mukana. Ajoin viikko sitten keskiviikkoiltana tänne Ruotsin puolelle siskoa ja kipeäksi tullutta Mäkkistä katsomaan, kun jo seuraavana aamuna heräsimme yöllisen päivystysreissun jäljiltä ensimmäistä kertaa yli 12 vuoteen ilman Mäkärää.
Ei tällaiselle kai ole olemassakaan oikeita sanoja.

Kiitos rakas pieni Mäkkis. Siitä että olit olemassa. Ja että mekin Amorin (ja sittemmin näiden nykyisten) kanssa saatiin olla olemassa sulle, ja että meillä oli välillä aika yhteinenkin elämä. Toivottavasti veit Ampuherralle ja Aatukaapelille terveisiä mennessäsi. Yksi aikakausi on päättynyt. Heihei Mäkkis, olet aina myös mulle ihan valtavan rakas.

Amor, Mäkärä & Aapeli – 2010

”Minä tiedän ikävän. Se on sellaista, jonka tuntee joka puolella itsessään. Eniten se tuntuu vaatteiden sisällä, mutta minä en tarkalleen tiedä missä. Joskus se sattuu kurkkuun ja korviinkin. Kurkusta tulee jotenkin paksu ja korviin pistelee niin kuin olisi pakosta juossut oikein kovaa vaikka ei olisi yhtään jaksanut. Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu.
Muistoa ei unohda, vaikka sitä ei kokoajan ajattelisikaan. Se elää minun sisälläni ja kulkee mukana. Muisto ei koskaan lopu.” (Tyttö ja naakkapuu, Riitta Jalonen 2004)

Sinä olet minun alkuilta, loppupäivä, yöni kiireinen

Pysähdyin toissapäivänä ottamaan kuvaa puusta, joka oli jo pudottanut lehtensä. Syksy. Se on taas nurkan takana, ihan parin hetken päässä. Illat hämärtyy ja yölenkillä käydessä sai jo pistää hupparin päälle. Kohta ripustellaan heijastimia.
 
 

Kesätyöt loppui hyvissä tunnelmissa ja satunnaisia työvuorojakin lupailtiin samasta paikasta. En kuitenkaan enää asu siinä kaupungissa. Koulu jatkuu keskiviikkona vaikka monia asia on kevään jälkeen muuttunut. Jännittää aika paljon, mutta onneksi melkein vaan hyvällä tavalla. 47m2 muuttui 55 neliöön ja postiluukkuun pitäis laittaa kaksi sukunimeä yhden sijaan – iiks miten jännää. Toivottavasti kaikki palaset loksahtelis paikoilleen ja arki lähtis sujumaan yhtä kaksjalkasta suuremmalla porukalla niin hyvin kuin toivon sen sujuvan. Ainakaan koiria ei haittaa, että niiden lemppari-ihmiskaveri asuu saman katon alla. Ja yksinolot sujuu – äänitteistä kuuluu vain radion tasainen paapatus taustalla.

Otin viimisistä viikoista ”pikkukaupungissa” kaiken irti mahdollisuuksien mukaan. Käytiin melkein päivittäin hiekkakuopilla ja uimassa ja metsissä, kun oli vielä autokin käytössä. Tuntuupa luksukselta nyt. Kolmannen kerroksen sijaan me tarkkaillaan maailmaa nyt viidennestä, mutta täälläpä on hissikin! Hihii. Ja Resko kun niin tottuneesti on aina menossa portaisiin. Mukavuudenhalu on voittanut, kylläpä niissä rapuissa tulikin rampattua – varsinkin tammikuun paukkupakkasilla pikkuruinen snautserinpentu kainalossa.

Oulu vaikuttaa hyvältä. Paljon on totuttelemista niin pojilla kuin mullakin, mutta eiköhän me totuta. Ihminen on sopeutuvainen ja niin on snautserikin. Vaikka jotkin huvitukset karsiutui asuinpaikan muutoksen myötä pois, saatiin me aika paljon tilallekin. Kaikessa on puolensa, kuten sanottua. 🙂

 
[Resko sai passin ennen muuttoa, halusin välttämättä hakea sen meidän ”omalta” eläinlääkäriltä..]

Uudet lenkkarit on hyvin sisäänajettu uusia lenkkireittejä etsiskellessä. Huomaamatta kuluu tunti jos toinenkin katuja talsien ja tuskin maltan odottaa että Resko Reipas pääsee rellestämään uuden ”melkein naapurinsa” Torsti-basenjin kanssa! Samalla kenties lisääntyy myös minun ja Torsteenin omistajan Jonnan yhteisten juoruiluhetkien määrä, jihuu. Amor oli jotain 6-vuotias kun ruvettiin Jonnan kanssa haaveilemaan samassa kaupungissa asumisesta. Ennen meitä erotti noin 550 kilometriä, nyt vain parinkymmenen minuutin kävelymatka. Vaikeaa vielä aatella koko asiaa; muuttoa, koulua ja sitä etten enää elä vain kahden koirani kanssa. Aika mahtavaa silti. Jee!

Ja MUUTEN! Melkein unohtui se tärkein: Resko pyysi tänään ensimmäistä kertaa ihan selvästi itse ulos. Kypsässä 8 kuukauden iässä.. Kävi luonani, meni eteiseen ja sanoi että ”piippiip” ja istui ulko-oven eteen. Voitonriemuinen tunne.

 
[Torsti ja Resko noutaa keppiä järvestä yhdessä, ihanat pojat! Ja viimeisessä kuvassa Resko ja terrierikaverinsa muuttopäivän aamuna vielä kerran hiekkakuoppien viereisillä peltoteillä hurjastelemassa.]