Ei meidänlaista tarinaa kukaan muu osaa kirjoittaa ja se kaiken ottaa, paljon antaa

Keskiviikko 6.2. Ollaan Reskon kanssa ihanalla, aurinkoisella, kahdenkeskisellä päivälenkillä. Resko ravailee edessäni vapaana, koukkuhäntä tyytyväisenä puolelta toiselle heilahdellen. Nostaa nohevana jalkaa tien vasemmalla puolella olevaan lumipenkkaan, ja jättää jälkeensä jäätävän verisen pissan. Katson tuota näkyä pari sekuntia itseäni keräillen, otan kännykällä siitä kuvan, otan koiran hihnaan, ja suuntaan sen kanssa takaisin kotiin. Mielessäni toistelen, että eturauhasvaivat ovat uroksilla hirmuisen yleisiä ja pissasihan edesmennyt Amor-pappakin joskus vähän verta struviittikiteiden ja tulehduksen vuoksi. Kotona laitan heti kuvan ja viestiä Reskon kasvattajalle, joka on eläinlääkäri. Sen jälkeen otan ja varaan ensimmäisen vapaan ajan eläinlääkäriasema Kamuun (joka on onneksi jo parin tunnin päästä). Katson Reskoa, joka on aivan oma itsensä. Elleivät silmäni olisi osuneet siihen verivirtsaan, en tietäisi mistään mitään. Olo on ensin vähän turta, ja sen jälkeen alkaa panikointi. No jos ihan vähän vaan googletan, hyvähän se on valmistautua… Pernakasvain, kasvain rakossa, paljonkohan meillä on elinaikaa? Ei hemmetti… Viisivuotias päällepäin upeassa kunnossa oleva elämäni snautseri. Sielunkumppanini. Minun ylpeyteni. En kestä.

Metsästin Reskolta virtsanäytteen, jonka vein lääkäriin mennessäni. Pissa oli onneksi nyt keltaista, eikä punaista. Koiran tutki ihana naislääkäri, jota emme olleet ennen tavanneet. Resko ryysäsi vauhdilla lääkäriasemalle ja toimenpidehuoneeseen. Häntä heiluen, toisille koirille vähän pullistellen, silmät onnesta muljuen ja alahampaat ja kumihuuli näkyen. Minun rakas pöljäni. Rekku otti kaikki tutkimukset hienosti, edes sormi pyllyssä ei saanut sitä sanomaan mitään. Lääkäri tunnusteli eturauhasen ja totesi sen olevan hieman suuri, kuumetta ei ollut eikä koira ollut kipeän oloinen. Kaikki muuten ok. Kasvattajan vinkistä pyysin, että samalla vaivalla myös eturauhanen ja rakko ultrataan – kasvattaja lupasi, että jos sieltä jotain löytyy niin hän leikkaa kun ajetaan vaan Joensuuhun. Jännitti ihan pirusti, vaikka parempihan se on tietää kuin olla tietämättä. Olin jo kotona kerennyt vajaan kahden tunnin ajan tuijotella Reskoa silmiin ja miettiä, että kuolevainen se sekin on. Mutta sitä en kestä, jos se nyt kuolee kesken kaiken. Ja miksei se ole antanut mitään ennakkovaroitusta?

Eturauhasessa näkyi muutama pieni harmittomaksi luokiteltava rakkula/kysta ja rauhasen halkaisija oli n. 4cm, eli laajentunut on. Pissassa näkyi puna- ja valkosoluja. Pistettiin Tardak-piikki niskaan ensiavuksi ja jätettiin pissa viljeltäväksi, jotta nähdään tarvitaanko ab-kuuria. Lääkäri ja hoitaja molemmat kehuivat Reskoa, kuinka hienosti se käyttäytyy. ”Tämä taitaa ottaa kaiken vastaan, kyllä näkee että on käsitelty ja tottunut kaikkeen.” Kun kellautin Reskon siihen punaiselle patjalle ultrausta varten, se sinnikko jännitti itsensä aivan jänkkiin. Hoitaja sanoi, että tämä koira on kyllä yhtä lihasta. Ja minun silmääni ja käteeni kun Resko on kuivahtanut viime syksyn huippukunnosta, kun on alkuvuosi liikuttu niin huonosti ja vähän pakkasten takia..

Kun Kamusta soitettiin minulle tänään, kuulin ettei pissassa kasvanut mitään vielä kahdenkaan päivän jälkeen, joten ei ab-kuuria meille. Eläinlääkäri oli siellä pohtinut, että kun koira on aivan oma touhukas ja iloinen itsensä, ei vaikuta kipeältä, verivirtsaisuus tuli niin rajuna ”out of nowhere”, voisi veri olla peräisin tällaisesta eturauhasen sisällä majailleesta pikkurakkulasta/kystasta. Juteltiin myös siitä, että kuulemma suurella osalla tämän ikäisistä ja varsinkin vanhemmista uroskoirista on jonkin asteista eturauhasen laajentumaa/liikakasvua. Joitakin koiria se vaivaa ja silloin se vaatii hoitoa, mutta joissakin tapauksissa se ei aiheuta oireita. Nyt pitää vaan silmä tarkkana seurata Reskoa, että huomaan jos koiran käytökseen tulee mitään muutoksia jotka voisivat kieliä tästä eturauhasesta.. Viikolla 10 menemme ottamaan toisen Tardak-pistoksen ja jätämme pissanäytteen, jos ei tule syytä mennä aiemmin mennä lääkäriin.

Nyt pidetään siis sormet ja anturat pystyssä, ettei Resko tule kipeäksi. Rukoillaan ihmettä. Harmittaa, kun mietin miten todennäköisyydet eivät ole nyt puolellamme. Tosi harva koira tokenee tällaisesta vaan parilla Tardak-pistoksella, vaan hyvin useasti tilanne eskaloituu kastraatioksi. Ja siis sanomattakinhan on selvää, että jos Reskon terveydentila vaatii kastraatiota, niin kastraatio it is. Oli jo kasvattajan kanssa puhetta siitä, että jos tämä näyttää menevän kastraatioksi, niin pitää ottaa pikkuRekkuja pakkaseen. Koitan pysyä positiivisena. Faktahan on se, että kohdalle olisi voinut sattua jotakin niin paljon pahempaakin. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos ultrassa olisi näkynyt jotakin epämääräistä.

Näissä hetkissä sitä muistaa, että millään maailman titteleillä tai muilla ei ole lopulta mitään väliä. Kunhan saan pidettyä koirani terveinä ja tyytyväisinä mukana elämässäni ja nähdä kuinka ne harmaantuvat ja vanhentuvat ja muuttuvat papparaisiksi. Vaikka kastraatio tarkoittaisikin näyttelyuran loppua, se olisi pieni hinta siitä että Resko saisi elää hyvälaatuista elämää niin kauan kuin luoja suo. Koirani kustannuksella en ala leikkimään. Mikäli koira pysyy tässä kunnossa, kokeillaan ensin nämä hormonipiikit (28vrk) ja tarvittaessa voidaan koittaa tablettimuotoinen Ypozane (6kk). On olemassa myös implantti-vaihtoehto, mutta siitä tulee heti kerralla jo kahden vuoden karenssi. En tiedä paljonko lääkkeitä olen valmis pumppaamaan koiraani, ainakin pitäisi ottaa selvää mitä huonoa näistä voi seurata. Kastroidun koiran kanssahan voi kisata vielä vaikka tokossa ja pk-lajeissa, jos siltä tuntuu…

Ampun ell-keikka ja rakas Resko..

Paljon on taas kerennyt tapahtua. Vappu oltiin Joensuussa häävieraana ja Resko majoittui siellä yhdeksi yöksi kasvattajansa Martinan luo. Kaikki meni tosi hyvin – Rekku sai käskyn alkaa lihomaan ja olihan se kiva nähdä kasvattajaa ja jutella vähän syvällisemmin kuin facebookin chatissa 🙂

Tapakasvatuskurssilla Resko loisti viime maanantaina! Se oli niin super ettei ikinä, olin varmaan yhtä hymyä pakatessani koiraa autoon ja ajaessani kotiin. Resko on niin ahne ja kontaktinhakuinen, että sen kanssa on ilo treenata. Se taistelee leluista ja pystyy keskittymään vaikka vieressä häseltäisi toinen koirakko. Se vaan on ihan loistava pikkumies ja kokoajan paranee. Iloinen, reipas, huoleton.  Minun rakas kakkospoika.

Amor kävi viimeviikolla eläinlääkärissä tiputeltuaan verta. Veikkaus eturauhasvaivoista osui oikeaan ja rtg-kuvien katsomisen jälkeen saatiin kotiinviemisiksi ab-kuuri ja niskaan pistettiin hormoonipiikki. Sais Ampullin turha innostus Reskoa kohtaan laantua.. Hölmö vanha ruottalaispappa!

Lauantaina kävin snautsereiden kans mätsäreissä, joissa Rekku sai punaisen nauhan(!!) ja Amor sinisen. Kenties vähän turhan nakuksi nypityn käppänän vieminen sadesäässä ulkomätsäreihin ei ollut se fiksuin idea, mutta Resko yllätti minut ja muut ravaamalla sievästi ympyrää ja seisomalla kärsivällisesti paikallaan. Miestuomari ei pelottanut yhtään, hampaat näytettiin helposti ja koko snautseri oli muutenkin yhtä heiluvaa häntää ja ilosta siristyviä silmiä. Hyvä reissu 🙂 Viikonloppuna käytiin myös kokeilemassa Reskon kans peltojälkeä tutussa porukassa ja vaikka homma oli aika hakusessa, niin nenä silti toimii! Poika on aika rauhallinen tekijä, katsotaan vaan mitä tästä tulee.

Tänäaamuna tuli kasvattajalta ikävää viestiä – vuoden alussa tuli markkinoille dna-testit DCM:lle ja Reskon emä todettiin kantajaksi. Se uutinen ei huolestuttanut koska Reskon isän puolella ei suvussa tätä taipumusta kuitenkaan ole. Tai siihen oli ainakin vahva usko ja luotto.

Nyt kuitenkin myös Rekun isä oli todettu kantajaksi, joten Resko tullaan myös testaamaan. Kasvattaja on tilannut testit koko W-pentueelle, joten seuraavien kuukausien aikana saan tietää Reskon kohtalon. Ihan sanattoman suuri pettymys kun vain ajattelenkin asiaa.. Iso kiitos silti Martina-kasvattajalle avoimuudesta asian suhteen ja halusta testata kaikki (omat ja vähän muidenkin..) jalostuskoirat. Iso harmi että tällainen testi saatiin markkinoille ”meille liian myöhään”, mutta tärkeintä että asia on tiedossa ja kasvattaja näkee vaivaa asian suhteen ja Rekullekkin on oma testi tulossa kasvattajan kautta postissa. Hetken jo ajattelin, että jos Resko todetaan sairaaksi niin itken silmät päästäni ja toivon ettei mulle pentua ikinä olis tullutkaan. Mutta ei se niinkään mene. En antaisi Reskoa pois mistään hinnasta – se on mulle niin monien unelmien täyttymys ja loistopentu, etten muuttaisi mitään.

Voi rakas pieni koirapoika.

Mitä odotimmekaan me huomiselta?

Vein tänään aamulla Ampun pissanäytteen eläinlääkärille ja se oli virtsakiteistä puhdas. Ei tulehdusta, ei kiteitä, ei mitään ylimääräistä. Seassa oli pienesti verta, mutta sille löytyy mahdollisesti syy lääkkeistä joita on jouduttu syömään. Noh, Amorin vointi oli muuten niin hyvä että sovittiin jatkosta torstaiksi. Ottaisin Amorin mukaan Reskon rokotuksille ja katsottaisiin sitä siinä samalla. Tuli myös ehdotus kipulääkkeen vähentämisestä/lopettamisesta, jos kyse oliskin ollut vaikka vaan revähtäneestä lihaksesta. Eihän näistä ikinä tiedä.

Lähdin eläinlääkäristä ja menin sen jälkeen koirien kanssa jäälle – oli niin täydellinen kevätpäiväkin meneillään ja Amor käyttäytyi ihan normaalisti. Aurinko paistoi ja hanget kimmelsi, jokainen voi varmaan kuvitella miten hyvillä mielin touhusin koirineni rannan tuntumassa. Ihmisiä käveli rantapolulla, mutta kumpikaan snautsereista ei lähtenyt harhailemaan niiden luokse vaan temmelsi kanssani jäällä hyväntuulisena. Pakkasin sieltä lähtiessäni sitten koirat autoon koppaan ja kerkesin ajaa ehkä 50 metriä kun kuului hyytävä kiljunta ja ulina. Ja heti perään toinen – joka vaimeni pieneksi ininäksi eikä loppunut vaikka pysäytin auton tien reunaan ja kiirehdin ottamaan Amorin kopasta syliini. Siinä se oli mulla sylissä, ulisi ja murisi. Soitin heti eläinlääkärille että nyt ei kyllä voida odottaa torstaihin joten menenkö päivystävälle vai mitä tässä tehdään ja menin kotiin antamaan koiralle lisää kipulääkettä.

Sain Heiskaselle ajan päivän loppuun (kiitos siitä!). Pieni helpotuksen huokaus pääsi, mutta ei se yhtään vähentänyt tietoa siitä että mulla oli sylissäni tosi oudosti käyttäytyvä ja kosketuksesta kiljuva pappakoira, joka apukuskin paikalla maatessaan tärisi kuin horkassa ja painui vaan matalaksi. Huoh 😦 Yhtä hyvin se olisin voinut olla mie joka makasi täristen ja poissaolevana, niin pahalta se tuntui katsoa toisen oloa voimatta itse mitään. Surkeaa.

No, me sitten mentiin 16:45 kuulemaan mielipidettä viisaammilta. Kotiin lähdettiin tämän kanssa:

Että eipä ole hurraamista.. Vuosi sitten Amorilla oli aivoverenkiertohäiriö, joka johti neurologisiin oireisiin (mm. pään kallellaan pitäminen, silmän värve, tasapainon katoaminen, omissa maailmoissa oleminen, paha tärinä) ja jonka vuoksi käytiin Oulun Akuutista hakemassa ab-kuuri ja jäätiin odottelemaan saadaanko lisäaikaa vanhuksen kanssa. No me saatiin. Tosi hyvä vuosi. Nytkin ell mainitsi vaihtoehtona magneettikuvat ja neurologilla käymisen, mutta totesi että tässä tapauksessa suosittelee kipulääkkeillä jatkamista ja aikaa. Kun Amor juurikin syö jo ab-kuuria hammasongelmiinsa, niin ei sitäkään oikein vaikuta alkaa säätämään. Katsellaan miten käy, koira kuitenkin elää Rimadylin kanssa ”normaalia” elämää ja häntä heiluu kuten ennenkin. Vähän saa tarkkailla missä maailmoissa Ampu elelee, reaktiot asioihin ei välttämättä ole loogisia kun koira ei ole ihan kartalla.

Joo, asiat vois olla paljon huonomminkin. Mutta vois ne olla paremminkin! Olisin taatusti mielumin ottanut diagnoosin virtsakiteistä ja hoidoksi sulatusruokaa ja ab-kuurin, enkä keskustelutuokiota siitä mikä on vielä hyvää elämää vanhuskoiralle. Ei me vielä mitään kuoppaa aleta kaivamaan, mutta odotetaan huomista pelonsekaisella jännityksellä. Ja toivotaan siitä huomisesta parempaa kuin tämä päivä.