Sinä olet minun alkuilta, loppupäivä, yöni kiireinen

Pysähdyin toissapäivänä ottamaan kuvaa puusta, joka oli jo pudottanut lehtensä. Syksy. Se on taas nurkan takana, ihan parin hetken päässä. Illat hämärtyy ja yölenkillä käydessä sai jo pistää hupparin päälle. Kohta ripustellaan heijastimia.
 
 

Kesätyöt loppui hyvissä tunnelmissa ja satunnaisia työvuorojakin lupailtiin samasta paikasta. En kuitenkaan enää asu siinä kaupungissa. Koulu jatkuu keskiviikkona vaikka monia asia on kevään jälkeen muuttunut. Jännittää aika paljon, mutta onneksi melkein vaan hyvällä tavalla. 47m2 muuttui 55 neliöön ja postiluukkuun pitäis laittaa kaksi sukunimeä yhden sijaan – iiks miten jännää. Toivottavasti kaikki palaset loksahtelis paikoilleen ja arki lähtis sujumaan yhtä kaksjalkasta suuremmalla porukalla niin hyvin kuin toivon sen sujuvan. Ainakaan koiria ei haittaa, että niiden lemppari-ihmiskaveri asuu saman katon alla. Ja yksinolot sujuu – äänitteistä kuuluu vain radion tasainen paapatus taustalla.

Otin viimisistä viikoista ”pikkukaupungissa” kaiken irti mahdollisuuksien mukaan. Käytiin melkein päivittäin hiekkakuopilla ja uimassa ja metsissä, kun oli vielä autokin käytössä. Tuntuupa luksukselta nyt. Kolmannen kerroksen sijaan me tarkkaillaan maailmaa nyt viidennestä, mutta täälläpä on hissikin! Hihii. Ja Resko kun niin tottuneesti on aina menossa portaisiin. Mukavuudenhalu on voittanut, kylläpä niissä rapuissa tulikin rampattua – varsinkin tammikuun paukkupakkasilla pikkuruinen snautserinpentu kainalossa.

Oulu vaikuttaa hyvältä. Paljon on totuttelemista niin pojilla kuin mullakin, mutta eiköhän me totuta. Ihminen on sopeutuvainen ja niin on snautserikin. Vaikka jotkin huvitukset karsiutui asuinpaikan muutoksen myötä pois, saatiin me aika paljon tilallekin. Kaikessa on puolensa, kuten sanottua. 🙂

 
[Resko sai passin ennen muuttoa, halusin välttämättä hakea sen meidän ”omalta” eläinlääkäriltä..]

Uudet lenkkarit on hyvin sisäänajettu uusia lenkkireittejä etsiskellessä. Huomaamatta kuluu tunti jos toinenkin katuja talsien ja tuskin maltan odottaa että Resko Reipas pääsee rellestämään uuden ”melkein naapurinsa” Torsti-basenjin kanssa! Samalla kenties lisääntyy myös minun ja Torsteenin omistajan Jonnan yhteisten juoruiluhetkien määrä, jihuu. Amor oli jotain 6-vuotias kun ruvettiin Jonnan kanssa haaveilemaan samassa kaupungissa asumisesta. Ennen meitä erotti noin 550 kilometriä, nyt vain parinkymmenen minuutin kävelymatka. Vaikeaa vielä aatella koko asiaa; muuttoa, koulua ja sitä etten enää elä vain kahden koirani kanssa. Aika mahtavaa silti. Jee!

Ja MUUTEN! Melkein unohtui se tärkein: Resko pyysi tänään ensimmäistä kertaa ihan selvästi itse ulos. Kypsässä 8 kuukauden iässä.. Kävi luonani, meni eteiseen ja sanoi että ”piippiip” ja istui ulko-oven eteen. Voitonriemuinen tunne.

 
[Torsti ja Resko noutaa keppiä järvestä yhdessä, ihanat pojat! Ja viimeisessä kuvassa Resko ja terrierikaverinsa muuttopäivän aamuna vielä kerran hiekkakuoppien viereisillä peltoteillä hurjastelemassa.]

"7. Jos se vain näyttääkin siltä että se on minun, se on minun."

Resko on mahdoton! Ja siis hyvällä tavalla. Ajelin siltä tässä eräänä iltana ensimmäistä kertaa korvat ja tarpeeksi tiukan ärähdyksen jälkeen poika istui hiljaa paikallaan ja oli niinkuin mitään ihmeellistä ei oliskaan tapahtumassa ja sain ajella nuo lärpättimet ihan rauhassa 🙂 Käytiin me Oulussakin, mentiin yhtenä päivänä ja tultiin toisena takaisin. Yö nukuttiin poikaystäväni siskon & miehensä luona kissan ja porokoiran kanssa ja se meni melkoisen mallikkaasti! Jee, kiva juttu. Reskon kans käytiin illalla Oulun keskustassa katselemassa meininkejä ja niitähän oli. Jos pikkumies kuvitteli Tornion keskustan valloitettaan nähneensä kaiken, niin joutui taatusti perumaan puheensa Oulussa.. Hehe, mutta huisin reipas möttönen se vaan oli sielläkin. Ei voinut kuin olla ilonen ja ylpeä matte ja ihmetellä otuksen loputonta rohkeutta 🙂 
Kokonsa puolesta Resko on nyt hujahtanut ohi Amorista ja tassunjäljetkin ovat olleet Ampun jälkiä isommat jo pidemmän aikaa. Tosi kivan oloinen hepulipylly kaiken kaikkiaan, toivottavasti tulevaisuus on meille yhtä suotuisa kun on ollut tähänkin asti.

Don’t go where I can’t follow

Maanantaiaamu 7.1.2013, kello on noin seitsemän. Herään tunteeseen painostavasta tuijotuksesta ja tajuan heti, ettei Amorilla ole kaikki hyvin. Nostan peittoa ja Amor seisoo jalat harallaan aivan naamani edessä tuijottamassa ja pian alkaa hirveä tutina. Koira nykii kuin joku ravistelisi sitä ja minä hyppään vauhdilla sängystä ylös – laittamaan valot ja huutamaan huoneeni ovelta äitiä apuun. Amor hytkyy sängyllä kohtauksen kynsissä ja vaikka koitan painaa sitä itseäni vasten ja käsken sen kyljelleen makaamaan, niin mikään ei auta. Paniikki.

Pahin meni ohi minuuteissa, mutta kun sen jälkeen laitan koiralle hihnaa ja vien sen ulos aamupissalle, tajuan että joku on edelleen vialla. Aina niin varmajalkainen Amor peitsaa nyt haparoivasti pissalle ja jalkaa nostaessaan meinaa kaatua. Sisällä huomaan myös, että Amor pitää päätään vinossa ja tuntuu taantuneen vähän tyhmän oloiseksi. Kun rapistelen taskuani, alkaa häntä heilkumaan ja korvat nousevat hörölle – mutta katse ei hakeudu polviani ylemmäs. Amor ei tajua katsoa minua silmiin. Olen myös huomaavinani toisen silmäkulman nykimistä.

Soitin eläinlääkärillemme heti kun paikka aukesi ja hyvällä tuurilla sain ajan yhdeksitoista. Annoin herraparralle puolikkaan aamuruoan ja käytin sitä ulkona, sitten vaan lepäiltiin. Koira oli ihan nuutunut ja tuijotteli tyhjyyteen. Kun se nousi makuulta, eivät tassut löytäneet paikkaansa.

Olen aina ajatellut, että jos joskus sattuu jotain kovin pahaa niin panikoin itseni varmasti ylikierroksille ja huoneessani on valtameri kyyneleistä. Sen sijaan makasin hiljaa koiran vieressä sängyllä ja odotin että kello tulisi yksitoista. Autossa pidin BoT-toppikseen puettua herrapartaa samaan fleeceen käärittynä, jossa se haettiin kotiin kohta yhdeksän vuotta sitten. Välillä itketti, mutta päässä takoi vain tieto siitä ettei tämä voi olla totta. Ei tässä voi käydä näin, mistä tämä nyt tuli? Olisko pitänyt huomata jotain jo edellisenä iltana? Amor täytti vasta yhdeksän, meillä on edessä vielä monet synttärit ja ensimmäinen kotoa muutto ja monta temppua opettelematta, monta yötä päät samalla tyynyllä nukkumatta. Ei haluaisi heittäytyä aivan pessimistiksi, muttei tiedä kuinka toiveikaskaan uskaltaa olla. Pilvilinnoilla on tapana romahtaa.

Amor kipusi itse tutut portaat eläinlääkäriasemalle, mutta oli vaisumpi kuin ennen. Koira tutkittiin ja sitä käänneltiin ja väänneltiin ja singuteltiin ja kokeiltiin. Punnittiin, Amor painoi 6.6 kg. Pistettiin lääkettä nahan alle, eikä Amor kiukutellut yhdenkään piikin kohdalla. Urhea herraparta ♥. Jos oli Amor välillä omissa maailmoissaan, niin siellä olin taatusti itsekin. Vika lienee aivoissa (”Neurologiset oireet”), ilmeisesti ei kuitenkaan epilepsiaa. Korvissa pientä tulehdusta, mutta sen ei pitäisi aiheuttaa niin pahoja oireita kuin Amorilla nyt on. Vasemmassa silmässä selvä värve, silmä siis tekee pientä nykivää liikettä. Soitto Oulun Akuuttiin ja saatiin keskiviikkoaamuksi aika neurologiaan erikoistuneelle eläinlääkärille.

Keskiviikkona herättiin aikaisin, todettiin ettei Amorin tila ole kohentunut ja lähdettiin ajamaan Ouluun. Ihanaksi osoittautunut lääkäri kyseli ja katseli ja nosteli ja koputteli Amoria aikansa, kiitteli koiran esimerkillistä käytöstä olosuhteista huolimatta ja otti lopuksi verikokeet. Tulokset saatiin tunnin odottelun kuluttua, eikä niissä näkynyt mitään kummallista – mikä olikin ihan odotettua. Lääkäri suositteli pään magneettikuvausta, mikäli oireet eivät ajan kanssa hellittäisi ja käski ottamaan rauhallisesti. Pois ei suljettu kasvaimen tai muiden hirvitysten mahdollisuutta. Saatiin kuitenkin varmuuden vuoksi kolmen viikon antibioottikuuri, mahdollisen korvatulehduksen nimissä. Amor on kuulemma hyvässä kunnossa ikäisekseen, sopivan solakka ja todella mukavaluonteinen kaveri 🙂

Kotiin siis lähdettiin toiveikkaina, mutta jalat tiukasti kiinni maan pinnalla.

Perjantaina eläinlääkäri soitti heti aamusta ja kertoi sappihappokokeiden tuloksien olleen hyvät. Amor oli yhä samanlainen vinopäinen ja liikuntahaluton vässykkä kuin se oli ollut keskiviikkonakin, mutta koitettiin pysyä positiivisina ajattelemalla ettei tilanne ollut ainakaan huonontunut. Huomasin myös, että laskut ja lääkkeet oli kirjattu Josetiinalle ja Amorille 😀 .. Noh, kerrankos t ja f menevät sekaisin.

Viikonloppuna Amor alkoi mennä selkeästi parempaan suuntaan, se ei pitänyt päätään enää vinossa ja satunnaiset haja-askeleetkin jäivät vähitellen pois. Siis melkein uskalsi jo huokaista helpotuksesta! Tällä viikolla käytiin ensimmäistä kertaa viikkoon vähän kävelemässä jäällä ja ollaan eletty muutenkin melko normaalia arkea (tietysti vielä ab-kuurin kera). Jostain syystä antibiootit aiheuttivat Amorille aluksi närästystä, vaikka olivatkin samoja mitä se on ennenkin syönyt. Onneksi äitini kävi hakemassa herraparralle apteekista närästyslääkkeitä ja siihen loppuivat mässytys ja nieleskely. Kun Akuutin eläinlääkärimme soitti vielä toisenkin kerran kyselläkseen Amorin voinnista, saatoin onneksi kertoa jo pienestä kävelyretkestä joen jäälle ja muutenkin ennalleen toenneesta veteraanista 🙂

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että meillä oli onnea onnettomuudessa. Amorilla oli mitä ilmeisimmin maanantaiaamuna jokin häiriö aivoverenkierrossa, mutta meillä oli hurja onni kun koira toipui vielä entiselleen! Jos vielä pari viikkoa sitten hetkittäin erehdyinkin pitämään Amoria itsestäänselvyytenä, en taatusti tee sitä virhettä pitkään aikaan. Kun niiden parin pahimman päivän ajan pelkäsin Amorin menettämistä kaikkein koviten, enemmän kuin ikinä, ehdin myös miettiä mitä elämäni olisi ilman koiraa. Olen viime aikoina puhunut paljon kissoista, elänyt monta koiranpentukuumeetonta vuotta ja miettinyt olevani ehkä koiraihmisen sijaan amorihminen. Mutta sitten kun makasin sängylläni kipeän Amorin kanssa eikä sen paranemisesta ollut varmuutta, en yhtäkkiä voinutkaan kuvitella itseäni ilman koiraa. Niin paljon kuin niistä onkin vaivaa ja huolta ja vastuuta, niin kaiken saa kyllä moninkertaisena takaisinkin.

Huhhuh mikä romaani tästä tulikaan! Kirjoitin puolet jo samana maanantaina kun Amor sai kohtauksen, mutta en halunnut julkaista juttua blogissa ennenkuin sain edes jotain toivoa sen epätodellisen ahdistuksen keskelle. Nyt siitä kauheasta aamusta tulee kuitenkin jo kaksi viikkoa ja kaikki vaikuttais olevan hyvin. Kirjoittelen tätä Oulusta käsin kun tultiin Amorin kanssa viikonloppuvierailulle Jonnan ja kissojen luokse.