Kolme vuotta sitten

”Eikä hänen kuvansa tuottanut minulle surua tai tuskaa enää, vaan hän oli mielessäni kuin suloinen kipu, jonka aamulla heräävä tuntee muistaessaan yöllistä unta, elämää kauniimpaa. Siksi ajatellessani häntä iloitsin, että olin saanut kohdata hänet, enkä toivonut elämättömäksi yhtä ainoata hetkeä, jonka olin saanut elää hänen kanssaan, vaan tiesin, että mittani olisi ollut vajaampi, ellen olisi kohdannut häntä.” (Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen)

Kolme vuotta sitten Amor nukkui minun sylissä pois. Lopullisesti. Amoritonta aikaa on eletty nyt siis kolme vuotta. Ikävä on tosiaan muuttanut muotoaan – surun ja sydänsäryn terävin kärki taittui, kuten muut lupailivat. Päällisimpänä tunteena nykyään kiitollisuus niistä yli kymmenestä Amorillisesta vuodesta, jotka tavallaan määrittivät pitkälti myös minun nykyisiä ihmissuhteita ja elämänvalintoja. Vaikeaa edes ajatella, miten paljon pieni koira voi asiohin vaikuttaa. Ja miten toisin vois nyt olla, jos ei se sama pieni koira olis päätynyt juuri mulle, juuri silloin. Eipä sitä voi muut ymmärtää.

Kiitos Amor (Lamigras Black Pride Panther) 31.12.2003 – 11.11.2014

Meidän lenkkeilymaastot

Tällaisia metsiä löytyy meidän likeltä, polut lähtevät takapihalta. Käytiin tänäänkin kuljeskelemassa tuolla koko porukalla ja otin pitkästä aikaa kamerankin mukaan kun oli niin nätti valkoinen sää. Resko on käyttäytynyt viimeaikoina tosi kivasti vapaana ollessaan; vasta jokin aika sitten olin koirien kanssa metsässä (molemmat koiran siis vapaana ja Reskolla 1,5m pitkä grippiliina perässään) kun nurkan takaa ilmestyi läskipyörällä ajava mies. Yhdestä terävästä käskystä molemmat koirat käännähtivät kannoillaan ja juoksivat luokseni, Kasko puhisi pyöräilijälle vähän mutta Rekku istui kiltisti sivullani hiljaa kun mies ohitti meidät metrin päästä.
Kävin tänään OKK:lla kuvaamassa agilitykisoja ja mulle tuli yhtäkkinen ikäväkohtaus. Siellä meni radalla sellainen pari joka toi mieleeni minut ja Amorin melkein kymmenen vuotta sitten (ja tämän kirjoitettuani minulle tuli yhtäkkiä vähän vanha olo) ja hetken aikaa tuntui, että silmieni takana tykytti valtamerellinen kyyneleitä. Jotenkin tosi kummallista, että silloin kun sitä vähiten odottaa niin vielä vuosien jälkeenkin ikävä iskee todella lujaa. Voi niitä aikoja..
Onneksi nyt on vuosi 2017 ja kaikki on meille auki. Reskosta ja Kaskosta tulisi tosi hyviä agiliitäjiä!

Amor 2003 – 2014

Kaksi vuotta kului. Yli 730 päivää. Melkein 18 000 tuntia.

Kääpiösnautseriuros Amor, Lamigras Black Pride Panther, syntynyt 31.12.2003. Nuo sanat lipuvat sormilta näppäimistölle niin tottuneesti. S14726/2004 – Amorin ruotsalainen rekisterinumero. Gloris Super Lamigras Man ”Texas” * Sailer’s MZ Sarsele ”Zazz’e”.. Kuinka monen kouluvihkon sivuilta löydänkään Amorin tiedot, joita raaputtelin tylsien koulupäivien aikana piirrustuksieni reunoille? Amor oli paras asia minun elämässä. Kaikista tärkein pieni ystävä, se oli minun, eikä se koskaan pettänyt luottamustani. Pahimpanakin päivänä minulla oli aina Amor.
Jos minulla joskus on omia lapsia, toivon että he ovat yhtä vastuuntuntoisia ja eläinrakkaita, että hekin voivat joskus saada oman koiran (niin halutessaan), jonka kanssa kasvaa aikuisiksi. Itse koen että Amorilla oli valtava merkitys sille, mitä minusta kasvoi. Nykyinen elämäni on jokaisesta liitoskohdastaan kytköksissä aikaan Amorin kanssa. Vaikka elämä halkesi kahtia Amorilliseen aikaan ja Amorittomaan aikaan marraskuusta 2014 eteenpäin, Amor ei ole kadonnut tai muuttunut tapahtumattomaksi. Kymmenen vuotta ei katoa mihinkään. Hitto vie että rakastin sitä koiraa!
Kaksi vuotta sitten ajattelin, että en ikinä unohda mitään Amorista. Olen unohtanut. Mutta olen muistanutkin; yhtenä päivänä koskin tutun käppänän tassuja kun kurkkuani alkoi kuristaa ja tunsin ilon ja surun tunteita sekaisin, se tassu oli melkein kuin Amorin kevyet ja koruttomat tassut olivat. Se tuntui niin samalta kädessäni, että en tiennyt itkenkö kohta ilosta vai ikävästä.
Joskus katselen videoita, ja joskus en voi katsella niitä. Aika on parantanut pahimmat haavat ja järkeni kyllä kertoo että elämän on jatkuttava ja niin se jatkuukin uusien koirien kanssa, mutta joskus jotkut odottamattomat asiat saavat aikaan ihan hirveän ikävän tunteen. Mitä kaikkea tekisinkään, jos saisin Amorin vielä hetkeksi takaisin? Mitä tekisin toisin? En mitään. Kaikki meni lopulta sitä spondyloosia ja selkäongelmia lukuunottamatta niin kuin pitikin. Amorin aika oli parasta aikaa, enkä voisi muuttaa siitä mitään. En muuten olisi tässä, eivätkä asiat olisi näin. Vaikka joskus nykyisellä takaterassillamme istuessani mietin kuinka Amor olisikaan nauttinut omasta pienestä pihasta taas ja kuinka se olisi ottanut ikkunoista lattialle tulevat aurinkopaikat omikseen tässäkin asunnossa, tiedän että en saa sitä koiraa tai niitä aikoja takaisin. Joskus painan naamani Reskon kylkeen ja mietin että Resko tietää kanssani kuka on Amor, mutta Kaskolla ei ole tietoakaan siitä kenen mukaan se on nimetty Lamigras Black Younger Pantheriksi.. Mutta eiväthän koirat niin ajattele. Koirat on koiria.
Ei ole yllätys kenellekkään, ettei minulla ole uusia kuvia Amorista tähän postaukseen. Selailen nettigalleriaani läpi ja valitsen sieltä taas vanhoja kuvia.

Onneksi on niin paljon kuvia.