"Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun"

 
Naamakuvan Kakesta nappasi Jonna H, kiitti!
21. syyskuuta me käytiin Oulun HundSpassa pentu-uinnissa, kun kerkesin meille sellaiseen varata paikan. Kasko ei ollut hommasta aivan niin innoissaan – sen mielestä uintiharrastuksen voi vastaisuudessakin jättää Reskolle. Ensimmäisen kierroksen Kake porskutti ja pärskytti ja huohotti ja huitoi, seuraavat pari kierrosta meininki oli jo paljon parempaa. Se oikeasti näytti välillä ihan uimiselta. Viimeinen, eli neljäs kierros paljasti Kakkiaisen väsyneen – rytmi ei pysynyt enää niin hyvin kuin parilla edellisellä kierroksella.
Vaikka uiminen ei Kaskon mieleen ollutkaan, unohti pentu äkkiä inhonsa. Aina kun se nousi altaasta rampille seisomaan, rupesi häntä heilumaan ja elämä oli taas hauskaa. Hyvä mutta lyhyt muisti on siis Kaskelotin onni. 
Seuraavalla viikolla syyskuu vaihtui lokakuuksi, ja me vaihdoimme osoitetta. Hyvästi kerrostaloelämä, tervetuloa kotoinen luhtitalo takapihoineen. Tähän mennessä on päästy kulkemaan uusia lenkkireittejä sen verran, että voin sanoa olevani aika haltioissani. Metsää, metsää, metsää, pururataa, pieniä polkuja, ja kivenheiton päässä koirahalli. Aika bueno juttu! (Ja varovainen hehkutus heti perään: koirien yksinolot ovat jatkuneet yhtä hienosti kuin ennenkin.)
6.10 osallistuin kepon kanssa Animagin järjestämälle Liikettä Niveliin! -luennolle ja iPhoneni halasi heti sitä seuraavana päivänä turhan kovasti asfalttia. On nimittäin aika vaarallista kerätä koirankakkaa, puhua puhelimessa ja pidellä samalla kahta innoissaan olevaa snautseria. *Kops* *kräks* ja muutama kirosana siihen perään. Meneillään ollut puhelu ei sentään katkennut. 
Kaikkein rakkain ja pienin Mäkärä 2003 – 2015
 
Puhelimen hajotusta seurannut aika onkin mennyt sumussa, tai jossain hyvin harmaalla alueella, mutta ei suinkaan minkään materian vuoksi. Tai en tiedä, ehkä tämä on joku musta aukko – tai pikemminkin tumma ja raskas möykky, joka löysi tiensä minunkin sisälleni. Siskoni (ja koko perheen ja kaikkien tuon pienen koiraystävän lähimmäisten) kohtaamalle surulle ei ole löytynyt loppua. Amorin lempparikämppis ja meidän ihmissisarusten koko koiralauman kiistaton kuningatar Mäkärä nukkui pois. Tilanne tuli eteen niin yllättäen, ettei ainakaan minun pääni ole pysynyt ihan kaikessa mukana. Ajoin viikko sitten keskiviikkoiltana tänne Ruotsin puolelle siskoa ja kipeäksi tullutta Mäkkistä katsomaan, kun jo seuraavana aamuna heräsimme yöllisen päivystysreissun jäljiltä ensimmäistä kertaa yli 12 vuoteen ilman Mäkärää.
Ei tällaiselle kai ole olemassakaan oikeita sanoja.

Kiitos rakas pieni Mäkkis. Siitä että olit olemassa. Ja että mekin Amorin (ja sittemmin näiden nykyisten) kanssa saatiin olla olemassa sulle, ja että meillä oli välillä aika yhteinenkin elämä. Toivottavasti veit Ampuherralle ja Aatukaapelille terveisiä mennessäsi. Yksi aikakausi on päättynyt. Heihei Mäkkis, olet aina myös mulle ihan valtavan rakas.

Amor, Mäkärä & Aapeli – 2010

”Minä tiedän ikävän. Se on sellaista, jonka tuntee joka puolella itsessään. Eniten se tuntuu vaatteiden sisällä, mutta minä en tarkalleen tiedä missä. Joskus se sattuu kurkkuun ja korviinkin. Kurkusta tulee jotenkin paksu ja korviin pistelee niin kuin olisi pakosta juossut oikein kovaa vaikka ei olisi yhtään jaksanut. Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu.
Muistoa ei unohda, vaikka sitä ei kokoajan ajattelisikaan. Se elää minun sisälläni ja kulkee mukana. Muisto ei koskaan lopu.” (Tyttö ja naakkapuu, Riitta Jalonen 2004)

Elämää ei voi käsikirjoittaa

kirjoitettu 20. toukokuuta:
Amor oli toissapäivänä metsälenkin jälkeen kipeämpi kuin koskaan. Mentiin vauhdilla päivystykseen ja saatiin pistettävät kipulääkkeet Rimadylien lisäksi, eikä sekään tuntunut riittävän. Ellei tilanne olis muuttunut aamuun mennessä parempaan suuntaan, olisin varannut herraparralle suoraan ajan viimeiselle reissulle. Eilen maanantaina päästiin onneksi omalle lääkärillemme heti aamusta ja syy kohtuuttomille kivuille ja jalattomuudelle selvisi: isot muutokset L4-L5 välissä. Ja jottei kerettäisi toiveikkaina ajatella spondyloosikoirien elävän kotikoiran elämää oireettomina monia vuosia, niin Amorilla kalkkeutunut luutuma painaa ilmeisesti välillä yläpuolen hermoihin (selkäytimeen) ja kotiin lähdettiin mieli raskaana. Saatiin vahvemmat Rimadylit ja neuvottiin katselemaan pari viikkoa ja pitämään koira levossa. Ei metsälenkkejä riehumisineen, ei lelujen perässä juoksemista tai niistä taistelua, ei sohvalle hyppäämistä eikä varsinkaan alaspäin hyppyjä. Ei nyt eikä enää ikinä. Huoh.

Kai tässä tilanteessa on ihan turhaa jossitella ja katua tehtyjä asioita, mutta mieleen tuli heti keväinen reissu jäälle jonka seurauksena Amor oli tosi kipeä (yhdistettiin silloin neurologisiin oireisiin mitä Ampulla oli vuosi sitten tammikuussa) ja epäviralliset agilitykisat (joista Amor tosin ei oireillut, vaan teki nollaradan ihanneajan sisällä ja oli maailman hienoin pappakoira). Mahtoi olla koiralle epämukavaa, mutta Amorhan menee kun mie pyydän. Tai esimerkiksi hyppy korkealta telineeltä alas tai auton perästä alas hyppääminen. Mutta tekemättömäksi niitä ei enää saa, eikä Amor muistele pahalla. Amor on kuitenkin koira ja koirat elää tätä hetkeä – ei eilistä eikä huomista.

No nyt tästä on kulunut reilu viikko ja Amor voi todella hyvin. Sen kankeahko ravihömppäily on muuttunut ulkona kirmailuksi (se laukkaa!!) ja ilme on muuttunut taas teräväksi ja koko koira tuntuu nuortuneen. Kurjaa, että yhdistin sen kankean liikkumisen ja vaisuuden vanhuuteen – sellaiset muutokset tuli kuitenkin niin pitkällä aikavälillä että sokeuduin niille.

En tiedä miten tämä etenee, mutta ainakin nyt Amor kulkee pilke silmäkulmassa ja on tehnyt selväksi ettei vielä ole aika antaa periksi. Askel on kevyt ja lennokas ja sisällä se heittelee itse itselleen leluja ja leikkii niillä, kun en viitsi sitä kuitenkaan pahemmin riehuttaa ettei selkään satu mitään. Vaikea uskoa Ampun olleen niin kipeä kuin se oli. Mikäli näyttää siltä että tämä kesä menee hyvin, niin se saa mennä. Mutta jos Amor tulee uudestaan niin kipeäksi kuin se sunnuntaina oli, niin tuskin haluan viedä sitä toista kertaa läpi siitä tuskasta.
Toivottavasti ei ole ajankohtainen huolenaihe vielä pitkään aikaan.