Elämä lupaa mulle, että teet tilaa jollekin paremmalle.

Resko rataharkoissa 19.08.2015, kuvan ottanut Heidi Koivula.

Kuluneet kaksi viikkoa isossa pähkinänkuoressa:
10.8. oli huono päivä – koirista johtumattomista syistä. Mutta kuten Lord Est sanailee ”mitä huonompi päivä, sitä parempi yö” ja meidänkin päivä parani iltaa kohti. Ihana Jonna Torsteineen pyysi meidät mukaan treenailemaan läheiselle kentälle ja uskaltauduin ottamaan molemmat räkäparrat mukaan. Eihän se ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan mennyt, mutta hauskaa oli! Resko oli kivasti mukana menossa ja kuunteli, vaikka Jonna pyöri basenjinsa kanssa vieressä. Kaskokin sai näyttää hampaansa narupallolle Reskon jälkeen ja se rotta kyllä taistelee! Ihanan hillittömät kiihdytykset lelun perässä ja tapporavistukset isojen äänitehosteiden kera. ”MURRRRR!” Seuraavat kuvat otti Jonna, kiitos!

Seuraava muistamisen arvoinen asia on mätsärit Karungissa, 13.08. Siellä Resko sai sinisen nauhan ja sijoittui sinisten neljänneksi ja Kasko oli mukana taustajoukoissa. Mukava reissu, vaikka Reskolla ei paljon malttia kehässä ollutkaan. 🙂

14.08. Kasko kävi ottamassa toiset rokotukset niskaansa ja sai eläinlääkäriltä kehuja reippaudesta ja rohkeudesta. Painoa pojalla oli tuolloin tasan 5 kiloa ja kun piikkejä iskettiin käppänän nahkaan, niin Kake vaan pussaili kiinnipitäjää ja heilutteli häntäänsä. Ehkä sillä ei ole tuntoaistia ollenkaan – se selittäisi paljon..

Me vietettiin varmaan ainakin noin viikko elokuusta kotikotona ja koirien kanssa siellä on kyllä aina niin mukavaa olla. Ovesta pääsee suoraan omalle valtavalle pihalle ja snautserit saivat hyvällä ilmalla olla ulkona niin paljon kuin halusivat. Kävipä Resko yhden kissankin ajattamassa puuhun. Ja matka toiseen suuntaan taitettiin muuten taas junalla – erityisen ylpeä olin kun Resko kiipesi vaikeat ritiläportaat (melkein tikkaat..) vaunuun noustessamme. Hieno Rekku!

19.08. Jonna nappasi meidät taas mukaansa – tällä kertaa Virpiniemen vinttikoiraradalle! Kasko sai tyytyä katselemiseen, mutta Resko pääsi tositoimiin. Reskootteri oli neljäs koira käsivieheellä ja tarkoituksena oli juosta takasuoraa. Ja kyllähän se juoksikin! Kuulemma Reskon voisi koittaa laittaa jo kiskovieheen perään, koska se juoksee käsivieheen perässä niin hyvin. Meiltä myös kysyttiin, että ollaanko treenattu? ”Nojoo, onhan me tuolla metsässä vastoin minun tahtoani treenattu elävillä vieheillä.. ja kissoilla..” Kaskokin käyttäytyi isojen vinttikoirien joukossa sievästi, se ei ole sellainen höselö kuin Resko, vaan todennäköisemmin seisoo tai istuskelee ihmetellen (olkootkin että ääntään se kyllä käyttää aika herkästi kohdatessaan vääryyksiä ja käppänänpennun räksytys on hirveetä kuunneltavaa)..

Kasko nykyään nostaa jalkaa aika pätevästi ulkoillessamme, mutta sisälle pissailu on jäänyt (*koputtaa puuta*). Viimeisin sisäpissa on tullut kalenterin mukaan elokuun ensimmäisellä viikolla, eikä se muitakaan tarpeitaan sisälle tee 🙂

Viikonloppuna muuten pakataan reput ja lähdetään käymään mutka Joensuussa. Koska Reskon kasvattaja on myös ihana eläinlääkäri, päätimme yhdistää huvin ja hyödyn ja lähteä katsomaan Reskon lapsuusmaisemia ja samalla Reskolta kuvataan lonkat, kyynärät ja selkä. Turhan optimistisena en ainakaan sen selän suhteen ole; koiranettiä selaamalla selviää, että viimeisen vuoden aikana kuvatuista kolmestatoista mustan snautserin selästä jopa kuudessa on ollut parantamisen varaa. Mutta etukäteen ei vaikuta itkeä, eikä Resko ole ainakaan tähänastisen elämänsä aikana oireillut mitenkään. Kumpa ei olisi ainakaan mitään sellaista, joka estää Reskon normaalin elämän tulevaisuudessakaan (sisältää ainakin säännöllistä riehumista ja hyppelyä, uimista, lelun perässä poukkoilua, metsissä ja viljelysteillä kirmailua, kavereiden kanssa leikkimistä, treenausta..)
No, seuraavan blogipäivityksen koittaessa ollaan varmaan vähän viisaampia!

Koirauimala, rokotukset, sulaneet lenkkireitit

Resko sai isosiskoltani (kiitos Kata!) älyttömän hyvän joululahjan, nimittäin lahjakortin koirauimalaan! Viimeviikon lauantaina käytiin sitten HundSpassa ja Resko yllätti itsensä lisäksi kaikki muutkin. Kesällä Rekku osoittautui oikeaksi vesipedoksi, vaikka ei laiturilta uskaltautunutkaan hyppimään. Nyt uimalassa se teki sellaisia pellehyppyjä altaaseen, ettei snautserin pään ja katon väliin jäänyt montaa senttiä – hyvä kun ei kopsahdellut.

Viikonloppu sujui muutenkin tosi mukavasti kun aurinko paistoi ja Oulun pyörätiet sulivat. Kuivana päivänä katupöly pölähtelee, vähän märempänä päivänä palaan lenkiltä kotiin snautserin kans joka on korvia myöten ravassa ja hiekassa.

Tiistaina oli tottistreenit ja Resko oli mitäs muutakaan, kuin oma tekevä itsensä 🙂 .. Vielä kun omistaja pysyis vauhdissa mukana. Koutsi kannusti muistuttaen, että on helpompi työstää vilkasta koiraa jolla on paloa tekemiseen, kuin koittaa harrastaa lahnan kanssa. Tosihan se on, mutta olen välillä niin myöhässä reaktioineni. Tässä siis parannettavaa!

Keskiviikkona käytiin eläinlääkärissä rokotuksilla. Koska me ollaan nyt Oulussa eikä päästy ns omalle lääkärillemme Heiskaselle, varasin ajan Lemmikkiin. Resko käyttäytyi vastaanotolla tosi kivasti, piippasi kyllä odotushuoneessa westielle, mutta tarkastuksen ja pistämisten ajan se oli oma reipas ja mutkaton itsensä. Ei reagoinut piikkeihin mitenkään, tuskin edes huomasi. Eläinlääkäri ihmetteli ääneen, kuinka keskareita on niin kovin vähän. Hymisin puoliääneen että ”En ihmettele, kuka nyt haluaa tällaisen jonka kans hakataan ensin päätä seinään ensimmäiset kymmenen vuotta ja nautitaan sitten siitä jäljellä olevasta ajasta kun vois valita vähän helpomminkin..”. Omistajana minua tietysti ilahdutti sitten suuresti, kun ell ennen lähtöämme vielä sanoi että olen hakannut päätä seinään tosi hyvin tämän ensimmäisen vuoden, kun Reskosta on kasvanut näin mukava ja hauska koirayksilö 🙂 Vilkashan se on, mutta ehkä aika auttaa kasaamaan palasia vielä paremmin kokoon.

Muuten me on eletty aika rauhallista arkea. Resko ei ole päässyt kovin paljoa juoksemaan vapaana, mutta tänään kokeiltiin pyörän vieressä juoksemista. Resko ravasi sellaisella takapotkulla, etten muista ennen nähneeni vastaavaa – ihmettelin sitä aikani, kunnes tajusin että tosiaan kun juoksen itse ja Resko vetää, niin sehän aina laukkaa. Ja kävellessämme se lönkyttelee. Nyt näin pitkiä pätkiä todella tehokasta ravia, joten tiedämpä ainakin että Reskosta irtoaa kyllä liikettä oikeissa olosuhteissa. Toivottavasti Resko esittelee näitä liikkeitään sitten myös Oulu KVssa heinäkuussa.

Tapas olla vapaa, älä mieltäsi pilaa. Paratiisi kuitenkin vaan mielesi tila.

Tiistaina käytiin ensimmäistä kertaa tottistreeneissä. Resko näytti kaikki vinkeensä, mokoma puupäinen rontti 😀 Ensimmäiset 10min se oli täysillä mukana – kontaktissa, korvat tallella, tarjosi asioita, leikki, taisteli lelusta muristen ja lensi pitkin ilmoja patukkaa purren. No loppuajan mulla sitten olikin hihnan päässä kaikelle piippaava koira jolle minua ei edes ollut olemassa. Ei minua eikä minun nakkeja. Eikä leluja – ei narupalloa, patukoita, vinkuleluja, rättejä.. (Get a schnauzer they said – it’ll be fun they said) Kun reilu vuosi sitten tammikuussa yllätin isäni kantamalla keittiöön kevythäkin josta Amorin perässä tassutteli ulos pikkuruinen snautserinpentu rinta rottingilla, käveli isäni ulos huoneesta todettuaan että ”No siinä on sitten tekemistä seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, huoh”(ei sanasta sanaan, mutta ymmärtänette pointin). Tiesin kyllä jo silloin, että nyt on näpeissä vähän erilainen tapaus kuin Amor koskaan. Mutta ei Rekullakaan mennyt montaa kuukautta isäni sydämen pehmittämisessä, joten jospa sillä omakin pää pehmenisi sopivasti treenaillessa. Tylsää ei ainakaan tule olemaan, mitään ei saa ilmaiseksi. Ja toisaalta – pienetkin onnistumiset tuntuvat niiiin makeilta.

Nojuu, eipä siinä voinut suuttuakkaan. Tutustuttiin vähän ryhmän vetäjään ja todettiin hänen kanssaan, että tämän koirapojan kans hakataan päätä seinään seuraavat 10 vuotta, Amorin kans oli erit ongelmat ja tämän kanssa tällaiset. Kannustavaan sävyyn meitä kuitenkin vakuuteltiin että ”Vilkkaan koiran kanssa on parempi lähteä tekemään kuin passiivisen, hyvä siitä vielä tulee!” Jepjep. Helpompi muokata ja rajata jotain käytöstä, kuin tehdä tyhjästä? Klassinen ”kyllä se kotona osaa…” lipsahti myös suusta, mutta kun se pitää paikkansa. Resko on vaan ollut puolisen vuotta ulkona oikeista koiraharrastuksista ja ottaa nyt tolkuttomasti häiriöitä toisista paikalla olevista karvapäällisistä. Homma tulee helpottumaan, kun se kykenee tekemään treeneissä saman kuin kotona. Oijoi, tuskin maltan odottaa! Henkeä ei silti kannata kenenkään pidättää odotellessaan.

Mutta näin ollen meillä on siis treenivuoro tiistaisin puoli kuudesta puoli seitsemään. Sanoin kyllä että tullaan varmaan käymään jotain alle puolen tunnin treenejä, kun ei Reskolla muuten riitä kiinnostus. Viisikin minuuttia tuntuu meille riittävältä ajalta, jos kaikki menee nappiin 🙂 Haluan kuitenkin pitää Reskolle selvänä, että hallille mennään pitämään hauskaa ja tekemään töitä – ei haahuilemaan ja piippaamaan ja pullistelemaan lihaksiaan. Ryhmän vetäjä ihmetteli ääneen, että miten Resko voi olla niin vahva, vaikkei fyysisesti näytä isolta. Vaikka snautserin hihnan päässä oli aikuinen mies, se ei estänyt snautseria yrittämästä. Ja kyllähän se ihan älyttömän vahva on, ollakseen ”vaan polvenkorkuinen”. Mutta me kyllä käydäänkin vetolenkeillä 2-3 kertaa viikossa, hölkytellään menemään yleensä ainakin tunti ja Reskon askel ei ole vielä ikinä alkanut painaa. Ja pulkassa se vetää minua ihan ongelmitta (hurjaa vauhtia). Resko rakastaa liikkumista ja jos ei muuten pärjätä, niin sinnillä.

Tänään käytiin tsemppaamassa Torsti-bestistä sen ensimmäisessä virallisessa kehäkäynnissä! Vaikka kellon soidessa lauantaiaamuna ennen kuutta sitä mietti jonkin kerran onko tässä mitään järkeä, osoittautui päiväreissu Oulusta Seinäjoelle tosi huipuksi! Jonna sanoi Torstille ennen kehään menoa, että ”nyt sit koko rahan eestä!” ja odotti kai julkista nöyryytystä ja kirppusirkusta. Sen sijaan Torsteeni pesi valioluokan uroksen ja sijoittui VSPksi saaden samalla ensimmäisen sertinsä! Ihan mahtavaa! Paljon onnea Torsti ja Jonna!!

Kuten jo aiemmin tässä postauksessa mainitsin, niin pienestä on toisinaan ilot revittävä koirallisessa arjessa. En läpeensä laiskana ihmisenä ole oikein jaksanut käyttää Reskolla kuonopantaa, mutta toissapäivänä ja eilen illalla saatiin meidän mittapuulla täydelliset ohitukset aikaan. Olin ihan että ”???????” kun Resko ei vetänyt hihnassa eikä murissut eikä korissut, vaan katsoi toista koiraa ja sitten minua ja jatkoi matkaa kanssani. Toisaalta ollaan viimeaikoina lenkkeilty paljon isommalla alueella kuin ennen, joten voisko silläkin olla asian kanssa tekemistä? Menin ihan hämilleni kun hihnan päässä ei riekkunutkaan korvaton karvapallo, vaan jännittymättä toisen koiran ohittava koira. Tuli ihan sellanen fiilis, että tällaista koiran omistamisen pitäisikin parhaimmillaan olla, monen tunnin lenkkejä aurinkoisessa kevätsäässä ilman turhaa stressiä. Ja sitä se näyttää parhaimmillaan Reskon kanssa olevankin 🙂