R – niin kuin rakas

Resko. Rekku Reppuli Rontti Kakkiainen, rakas pieni poikanen. Korvan nipistelijä, partaelukka.

Millainen yksivuotias Resko on? Resko on muilta kuulemieni kommenttien mukaan iloinen hölmö, yksinkertainen, vähän tyhmä, itsepäinen, vilkas, atomipommi, vahva, hyvä hyppimään, kiltti, halaileva, isokirsuinen, ilmeikäs, moniääninen, karvainen, komea, keskeneräinen, ….
Suurimman osan ylläolevista allekirjoitan itsekin. Mutta siinä missä joku muu tulkitsee Reskon tyhmäksi ja itsepäiseksi, kuvailisin sitä mielumin oma-aloitteiseksi ja rohkeaksi. Ellei Resko näe syytä totella, se voi heittää koko homman läskiksi ja tehdä just niinkuin itse haluaa. Se myös keksii joka tilanteeseen omat juttunsa, eikä minulla omistajanakaan ole aina helppoa koittaa ennustaa sen aivoituksia. Jos erehdyn mielessäni vertaamaan Reskoa Amoriin, ajattelen helposti sen olevan keskittymiskyvytön ja tarpeettoman nopea ja rauhaton – mutta oikeastaan se on vain koira joka tarjoaa ihan kaikenlaisia juttuja jos ei ymmärrä mitä siltä pyydetään. Siinä missä Amor totes vaan että ”perkele, nyt se makupala tänne niinku olis jo! JOS EN SAA NIIN HUUDAN!”, niin Resko koittaa tulla sivulle ja mennä maahan ja istua ja kierähtää selälleen ja hakea pallon ja tökkiä kirsulla käteeni. On olemassa tosi paljon juttuja mitä Resko ei vielä ymmärrä, mutta ainakin se yrittää. Sellainen iloinen vesseli se on, aina osallistumassa kaikkeen. Aina Reskon tarjoama osallistuminen ei varsinaisesti auta, mutta onhan se aika hauskaa koittaa kasata uusia huonekaluja snautserin kanssa. (”Mitä teet? Mikä se on? Voinko tulla tähän? No istun jo tässä. Istun nyt tässä. Istun tässä. Haloo? Näätkö kuinka istun tässä? Minä istun tässä ja tuijotan. Istunko ohjeiden päällä? Voi että, minäpä siirryn. Istun nyt tässä vieressä, näätkö, huomaatko, ihan tässä vieressä. Mikä sulla on kädessä? Meisseli? Voinko auttaa? Mikä siitä tulee? Höhöö oottappas haen luun tähän, haluaisin syödä sitä luuta tässä teidän kanssa, ihan juuri tässä kaiken keskellä. Namskis.. Mikä liikahti?! Oooh onpa se todella jännittävän näköinen työkalu! Saanko kokeilla? …”)

Me painitaan edelleen hihnakäytöksen kanssa. Ajattelen välillä, että jos vaan asuttais jossain taajaman ulkopuolella ja käytössä olis kilometreittäin metsäpolkuja ja koskemattomia hankia tai kelkanjälkiä, ei meidän arjessa tökkis mikään. Resko on ihan parhaimmillaan vapaana kulkiessamme, koska se kyllä tutkii ja kartoittaa ympäristöä, mutta pääasiassa pysyttelee lähelläni. Se kaahottaa ja nuuskii ja tuijottaa ja kaivaa ja käy välillä tökkäämässä minua kirsulla käteen makupalan toivossa, mutta ei ”etsi” jälkiä joiden perään lähteä eikä huutele kaikenmaailman risahduksille. Varmaan se ottaisi ritolat, jos nenän eteen sattuisi jänis tai hirvi tai orava, mutta muuten se on helppo metsäläinen. Ja pitkän vapaana tehdyn lenkin jälkeen se on tyytyväisempi kuin koskaan muulloin. Sen sijaan kaupungissa asuessamme meitä vastaan tulee päivittäin koiria, eikä Resko yhtään tykkää niiden ohittamisesta hihnassa.. Blaa. Se ei varsinaisesti rähise, mutta vetää kuin hinaaja ja pitää niin outoa ääntä etten itsekään ymmärrä. Snautserin kurkusta tulee ulos mölinää ja kurinaa ja se hinkuu ja huohottaa. Positiivista sentään se, että koira on mulla kuitenkin ihan hanskassa enkä sinänsä jännitä ohituksia enkä jätä lähtemättä lenkille sen vuoksi. Ja heti ohituksen jälkeen Resko palautuu. Tähän vaan ei ole auttanut oikein mikään muu kuin äkkikäännökset ja lyhyellä hihnalla ohitukset. En oikein ota selvää myöskään siitä, että haluaisiko se vain mennä leikkimään ja tutustumaan, vai antaa turpaan jokaiselle kaupunginosaamme asuttavalle uroskoiralle. Yksinolot sentään sujuu yhä (*kopkop*), vaikka pelkäsin paluuta Ouluun kuukauden maalla asustelun jälkeen. Jännitti ihan törkeästi jättää snautseri tiistaina yksin 8ksi tunniksi, kun se ei melkein kuukauteen ollut ollut yksin, ja ne kerrat kun se mökillä/mummolassa oli yksin, se kyllä huuteli ja valitti. Pitkän koulupäivän jälkeen Audacityn nauhaa katsoessani piti ihan selata se kauttaaltaan läpi, ennenkuin uskoin koiran tosiaan olleen ihan hiljaa koko päivän, eikä ollut tehnyt mitään piruuksiakaan. Uskomaton Resko. Taitava Resko! ❤

Olin tammikuun alusta 2 viikkoa Teneriffalla ja vietin samalla koko elämäni ensimmäisiä viikkoja ilman koiraa. Tiivistän ne kaksi viikkoa tähän: ei enää koskaan uudestaan. Toki nautiskelin etelän lämmöstä ja uusista maisemista, mutta kaipasin koiraa liian monta kertaa päivässä. Onneksi Resko oli hoidossa äidilläni, joten Reskon osalta nämä viikot sujui hyvin – se söi, se lenkkeilytti itsensä lisäksi äitiäni ja se leikki. Ja ihan mahtavaa oli, kun isosiskoni kävi Umeåsta auttamassa äitiäni Reskon hoidossa! Resko sai uuden Hurtan takin (joka on kuin tehty Rekun päälle) ja varustemäärämme lisääntyi juoksuvyöllä. Yhdistelmä snautseri+potkuri+ihminen meni kuulemma lujaa. Ehkä liiankin lujaa..

Ajattelin listata jotain tavoitteita vuodelle 2015, koska niin oli tapana tehdä myös Amorin kanssa.

Reskon vuosi 2015

  • käydään jokin toko-kurssi tms, ehkä aletaan kulkea viikottain ryhmässä
  • agilityä!!
  • näyttelyt
  • kuvataan ehkä jo lonkat 
  • pysytään terveinä
  • nähdään paljon koirakavereita
  • treenataan alo-luokan liikkeitä
  • ohituksille voisi vielä koittaa tehdä jotain..

Sinä olet minun alkuilta, loppupäivä, yöni kiireinen

Pysähdyin toissapäivänä ottamaan kuvaa puusta, joka oli jo pudottanut lehtensä. Syksy. Se on taas nurkan takana, ihan parin hetken päässä. Illat hämärtyy ja yölenkillä käydessä sai jo pistää hupparin päälle. Kohta ripustellaan heijastimia.
 
 

Kesätyöt loppui hyvissä tunnelmissa ja satunnaisia työvuorojakin lupailtiin samasta paikasta. En kuitenkaan enää asu siinä kaupungissa. Koulu jatkuu keskiviikkona vaikka monia asia on kevään jälkeen muuttunut. Jännittää aika paljon, mutta onneksi melkein vaan hyvällä tavalla. 47m2 muuttui 55 neliöön ja postiluukkuun pitäis laittaa kaksi sukunimeä yhden sijaan – iiks miten jännää. Toivottavasti kaikki palaset loksahtelis paikoilleen ja arki lähtis sujumaan yhtä kaksjalkasta suuremmalla porukalla niin hyvin kuin toivon sen sujuvan. Ainakaan koiria ei haittaa, että niiden lemppari-ihmiskaveri asuu saman katon alla. Ja yksinolot sujuu – äänitteistä kuuluu vain radion tasainen paapatus taustalla.

Otin viimisistä viikoista ”pikkukaupungissa” kaiken irti mahdollisuuksien mukaan. Käytiin melkein päivittäin hiekkakuopilla ja uimassa ja metsissä, kun oli vielä autokin käytössä. Tuntuupa luksukselta nyt. Kolmannen kerroksen sijaan me tarkkaillaan maailmaa nyt viidennestä, mutta täälläpä on hissikin! Hihii. Ja Resko kun niin tottuneesti on aina menossa portaisiin. Mukavuudenhalu on voittanut, kylläpä niissä rapuissa tulikin rampattua – varsinkin tammikuun paukkupakkasilla pikkuruinen snautserinpentu kainalossa.

Oulu vaikuttaa hyvältä. Paljon on totuttelemista niin pojilla kuin mullakin, mutta eiköhän me totuta. Ihminen on sopeutuvainen ja niin on snautserikin. Vaikka jotkin huvitukset karsiutui asuinpaikan muutoksen myötä pois, saatiin me aika paljon tilallekin. Kaikessa on puolensa, kuten sanottua. 🙂

 
[Resko sai passin ennen muuttoa, halusin välttämättä hakea sen meidän ”omalta” eläinlääkäriltä..]

Uudet lenkkarit on hyvin sisäänajettu uusia lenkkireittejä etsiskellessä. Huomaamatta kuluu tunti jos toinenkin katuja talsien ja tuskin maltan odottaa että Resko Reipas pääsee rellestämään uuden ”melkein naapurinsa” Torsti-basenjin kanssa! Samalla kenties lisääntyy myös minun ja Torsteenin omistajan Jonnan yhteisten juoruiluhetkien määrä, jihuu. Amor oli jotain 6-vuotias kun ruvettiin Jonnan kanssa haaveilemaan samassa kaupungissa asumisesta. Ennen meitä erotti noin 550 kilometriä, nyt vain parinkymmenen minuutin kävelymatka. Vaikeaa vielä aatella koko asiaa; muuttoa, koulua ja sitä etten enää elä vain kahden koirani kanssa. Aika mahtavaa silti. Jee!

Ja MUUTEN! Melkein unohtui se tärkein: Resko pyysi tänään ensimmäistä kertaa ihan selvästi itse ulos. Kypsässä 8 kuukauden iässä.. Kävi luonani, meni eteiseen ja sanoi että ”piippiip” ja istui ulko-oven eteen. Voitonriemuinen tunne.

 
[Torsti ja Resko noutaa keppiä järvestä yhdessä, ihanat pojat! Ja viimeisessä kuvassa Resko ja terrierikaverinsa muuttopäivän aamuna vielä kerran hiekkakuoppien viereisillä peltoteillä hurjastelemassa.]

Jokunen viikko sitten pieni kirje lähti merten toiselle puolen..

Ja se pieni valkoinen kirje sisälsi Reskon DNAta. Pienessä imupaperissa sylkeä ja ihosoluja, joita hinkattiin tässä melkein kuukausi sitten melko hämmentyneen snautseripojan poskesta. Toisella kädellä kun pitelin parrasta kiinni samalla kun toinen käsi tökki ja hiutti Reskon suun sisäpintaa, niin tunteet myllersi laidasta laitaan. Kauhukuvat nuorena sydänvikaan kuolevasta koirasta joka kesken lenkin kaatuu suorilta jaloilta maahan ja kaikki on ohi. Sydän särkyy jo ajatuksestakin.. Ja kun testitulosten saamisessa vaan kesti ja kesti ja kesti, alkoi oma mieli kehitellä kaikkia ikäviä syitä sille miksei tulokset tulleet niin pian kuin sisaruksilla. Mutta tänä aamuna, kun jo rutiininomaisesti heti aamukuuden jälkeen avasin silmät ja hapuilin käteeni iPhonen ja päivitin offan sivut ja näin parhaan mahdollisen tekstin Reskon nimen kohdalla, tuntui sydän kapuavan kurkkuun jyskyttämään ja jalkoja kihelmöi. Reskon tulos ”CLEAR”!  Keskiviikko ei olis voinut alkaa paremmin 🙂

Wanhan Purolan Wallstreet
Dilated Cardiomyopathy
Results: CLEAR

Tämän parhaan mahdollisen ilouutisen lisäksi laitettakoon itselle ja miksei muillekkin tätä lukeville muistiin, että meidän yksinolot menee todella todella hienosti. 9 tunnin työpäivän aikana täällä ei pissata sisälle eikä haukuta. Reskon satunnaisiin mölinöihin uskaltauduin kokeilemaan Amorin sitruunapantaa, ja ne muutamatkin haukut katosivat äänitteistä. Siis voisko tässä enempää toivoa..

(ja muuttoon on enää pari viikkoa, APUA)