Miliamin matkassa Valmierassa

Kesällä ajatus Latviassa käymisestä otti lopullisen muotonsa: sain ystäväni ylipuhuttua mukaan ja varasimme Miliamilta matkan Latvian Valmieraan 12.-13.10.2019. Koska asumme täällä Oulun korkeudella, täytyi meidän varata samalla myös junamatkat Oulusta Helsinkiin ja toki takaisinkin.

73472585_10218767500872126_8138155662262665216_o

Matka alkoi hyppäämällä yötä vasten junaan Oulusta Helsinkiin. Juna pysähtyi yöllä Tampereella tunnin ajan ja käytettiin silloin koirat hyvin ulkona ja käveltiin Tampereen keskustassa niin kauan kuin aikaa riitti. Aamulla oltiinkin sitten Helsingissä ja otettiin taksi satamaan ja lenkitettiin koirat. Kauaa ei tarvinnut odotella, kun Miliamin keltainen bussi saapui paikalle. Onneksi en ollut reissussa yksin, koska ekakertalaisena moni asia tuntui kyllä ihmeelliseltä ja neuvoja me kyllä kyseltiinkin useampaan kertaan. Laukut ja rattaat bussin alaosaan, koirat vuokrattuihin häkkeihin bussin sisälle ja etsittiin meille istumapaikat autosta. Miliamilla yhdelle matkustajalle on varattu aina kaksi penkkiä, joten ihan kirkonpenkissä ei tarvinnut onneksi pitkää matkaa kököttää (mukaan olin pakannut tyynyn ja pienen peiton itselleni matkustusmukavuutta lisätäkseni). Paljastui, että olin varannut Reskolle hyvinkin reilun kokoisen häkin. Sinne olisi valehtelematta laittanut vaikka riisenin tai useamman keskarinkin. Ensimmäinen tenkkapoo tuli heti tässä matkan alussa – luulin nimittäin, että me mennään bussissa laivaan! Onneksi mukana matkassa oli tosi ihania ihmisiä, jotka meitä neuvoivat ja opastivat terminaalin sisälle ja laivassa käytiin porukalla syömässä. Tässä lähtövaiheessa mulla vielä jonkin verran säälitti jättää Reskoa bussiin, koska bussin takaosassa muutama pikkukoira huusi kurkku suorana taukoamatta. Vatsanpohjasta kouraisi, kun mietin miltä Reskosta tuntuu jäädä bussiin joka on täynnä vieraita koiria joista osa käyttäytyy aivan… no, sanotaanko vaan että ei käyttäydy. Onneksi Resko on aikuinen koira, tottunut matkaaja ja aika kylmähermoinen kaveri lopunviimein. Niimpä halasin koiraani, tarjosin sille muutaman herkun ja sanoin että nähdään pian, sitten ollaan jo ulkomailla.

Tallinnan puolelle päästyämme meiltä oli bussin jonkun aikaa hukassa. Toinen sydänkohtaus minulle – missä hitossa minun koira menee!!? Soitimme Miliamin Mailille ja hän ilmeisesti katsoi jostain bussin sijainnin ja otti yhteyttä kuskiin. Jonkun ajan kuluttua bussi saapui ja saimme ottaa koirat ulos ja ulkoiluttaa niitä. Resko vaikutti ihan normaalilta omalta itseltään, ei mitään tavallisesta poikkeavaa. Kuljailtiin Viron puolella sataman laitamilla ja pidin Reskon liikkeessä niin kauan kunnes piti nousta takaisin autoon.

Matkalla Valmieraan pysähdyimme muutaman kerran. Vettä satoi. Liikutin koiraa niin paljon kuin mahdollista ja käväsin itse vaan pikaisesti vessassa huoltsikalla. Resko ei onneksi ollut mistään moksiskaan – söi yhden herkkutikun yhdellä tauolla sateessa maassa maaten ja heilutteli häntäänsä ohikulkijoille. Aatteli varmaan, että johan nyt on seikkailuun taas päästy! Huoltsikan pihassa eläinlääkäri katsoi koirien madotukset kuntoon. Ja tähän liittyykin sellainen juttu, että tekee edelleen kuukausi tapahtuman jälkeen mieli hakata päätä seinään – mulla oli Reskolle mukana sellaiset matolääkkeet, jotka on sille ennenkin aiheuttaneet oksentelua. Muutama tunti matolääkkeiden antamisen jälkeen Resko alkoi piippailla häkissään ja oksensi kahdesti. Olin aivan hermona ja mielikuvitus laukkasi – mitä jos se onkin syönyt jotain myrkkypullia ja tekee nyt kuolemaa? Ruoskin itseäni siitä että lähdettiin reissuun. Täällä sitä nyt ollaan ulkomailla ja koira on kipeänä. A p u a . Koska Resko oli tosi surkeana, päädyin matkustamaan viimeisen puoli tuntia bussin lattialla puoliksi Reskon häkissä maaten ja Reskon päätä silitellen. Näin sain Reskon asettumaan lepäämään ja nukahtamaan. Siinä kännykän taskulampun valossa makasin bussin lattialla ja ajoimme ilmeisesti pottupellolla, koska töyssyjä oli tiessä niin prkeleesti. Ajattelin jo etten vie Reskoa kehään jos ja kun se on nyt kipeänä. Että tänne asti matkustettiin vaan sairastamaan. Noh, elämä on.

Volmar-hotellin pihassa purettiin koirat ulos autosta ja Resko marssi jyrkät portaat alas ja hyppäsi asfaltille häntä tiukasti pystössä ja ihan omana skarppina itsenään. Huokaisin varovasti puoliääneen. Ainakin se on hengissä ja näyttää ihan normaalilta… Muiden matkustajien kanssa todettiin varovaisen toiveikkaina, että Resko taisi oksentaa pahan olon pois ja on taas kunnossa. Otettiin siis koirat ja lähdettiin katsomaan meidän huoneita. Saatiin minun reissukaverin kanssa yhteinen huone ja hetken levättyämme lähdettiin käyttämään koiria kunnon lenkillä. Hotelli Volmar sijaitsi tosi hyvällä paikalla ja siitä pääsi koirien kanssa kulkemaan joka suuntaan. Vettä tihuutteli, mutta meillä oli hyvä mieli ja koirat innoissaan uusista hajuista. Resko touhotti menemään iloisena. Yksi irtokoira meinasi lähteä mukaamme, mutta koska minua ei lainkaan houkuta päästää vieraita uroksia Reskon iholle, päädyin karjumaan meitä kohti laukkaavalle isolle koiralle selvällä suomen kielellä perkeleitä.. Se onneksi pysähtyikin ja jäi paikoilleen haistelemaan, kun me livettiin paikalta. Huh. Ja voin kertoa, että uni tuli kyllä nopeasti kun myöhään illalla painettiin päämme tyynyyn. Koiratkaan ei onneksi reagoineet toisista huoneista kuuluviin haukkuihin.

Aamulla herättiin (todella) aikaisin lenkittämään koiria vesisateessa. Sen jälkeen tassupesulle ja karvoja kuivaamaan. Syömässä käytiin vuorotellen ettei koiria tarvinut jättää yksin. Ja kohta noustiin taas bussiin. Resko oli kehässä ensimmäisten joukossa ja tuomarimme Olga Kotelnikova hyväntuulinen ja ystävällinen nainen, vaikka ei tainnut puhua sanaakaan englantia. Onneksi ihana kehäsihteeri tulkkasi kaiken tarvittavan! Reskon tulos ERI SA VAK1 PU1 ROP SERT –› Latvian muotovalio! Uskomattomaltahan se tuntui, että taas Resko kelpasi tuomarille. Lupasin Reskopterille heti oman juustohampparin, jos vaan löydetään paikka mistä niitä saa. Minun uskomaton Rekku, reissukoirista parhain! Ystäväni koira sai myös ERI SAn ja oli PU3. Poikien kehien jälkeen kierreltiin myyntikojut ja kerrottiin matkanjärjestäjälle ja näyttelyn sihteerille että emme jää ryhmäkehiin. Pitkä matkanteko painoi jo aika kovasti päälle ja ajatus monen tunnin odottelusta pienessä hallissa haukkuvien koirien keskellä tuntui suoraan sanottuna aika kamalalta. Luvan saatuamme pakattiin kamppeet koirien rattaisiin ja lähdettiin koirien kanssa kävellen pois näyttelypaikalta. Matkan varrelta löytyi ihana tuttu Hesburger, josta tilasin itselleni aterian ja Reskolle oman juustohampurilaisen pelkällä juustolla ja pihvillä. Sen se oli todellakin ansainnut. Kelikin oli hetkeksi kirkastunut ja niin me sitten istuttiin siellä jollain kiviportailla kaupungin reunalla syömässä herkkuaterioitamme.  Keskustassa heitettiin koirat rattaisiin, käveltiin sisälle kauppakeskukseen ostamaan ruokaa ja kuljettiin sitten vielä Valmieran keskustan ja vanhan Valmieran läpi matkalla hotellille. Kaikki kävelymatkan päässä. Hotelli Volmar on siis tosi hyvällä sijainnilla ja lisäksi todella siisti! Voin suositella!

Ilta maattiin sängyissä, syötiin, ruokittiin koirat, torkahdeltiin, noustiin vielä ylös lenkittämään koirat kunnolla ja käytiin itse suihkussa. Sen jälkeen sammuttiin ihan täysin.

Seuraavana aamuna sama homma. Paitsi että minä taisin skipata Reskon tassupesut, koska edellisenä päivänä saatiin jo serti enkä jaksanut enää panostaa. 😀 Reskoa tämä tuskin haittasi. Resko oli taas ensimmäisten joukossa kehässä, sai sileän ERIn ja kauniin arvostelun. Espanjalainen tuomari olisi toivonut sille korkeampia jalkoja tai lyhyempää runkoa. Makuasioita. 😀 Ystäväni koira sen sijaan menestyi upeasti – se oli PU2 ja sai sertin! Taidettiin molemmat itkeä vähän onnesta ja halailla toisiamme ja koiriamme. Vitsit mikä reissu! Käytiin sunnuntainakin näyttelypaikalta koirien kans kävellen reissu Hesburgerissa syömässä tuttua ja turvallista heseruokaa. Väsyneinä, mutta onnellisina.

Iltapäivällä lenkitettiin koirat vielä kunnolla (vesisateessa, taas..), käytiin ruokakaupassa ja noustiin sitten taas bussin vietäväksi. Oli aikalailla veto pois kaikista meistä.. Seuraavat muistikuvat ovatkin vähän hämäriä. Jossain vaiheessa oltiin laivalla ja meno oli todella väsynyttä. Ystäväni kanssa oltiin saatu reissussa uusia kavereita ja maattiin laivan lattialla välillä lähes hysteerisesti nauraen pitkän viikonlopun jälkeen. Ja mikä parasta, mulla ja ystävälläni oli tiedossa vielä yö Helsingissä ja aamujuna Ouluun. Ja mikä vielä parempaa – meille selvisi yöllä, ettei rautatieasema olekaan yöllä auki, joten sinnekään ei päästä odottelemaan. Nyt naurattaa jo aika kovasti, kun muistelee miten yöllä käveltiin koirien kanssa satamasta keskustaan ja käytiin keskustassa kaupassa ja mäkkärillä (vuorotellen tietenkin, kun ei koiria voi jättää yksin) ja mäkkärin oven edessä joku ulkomaalainen mies luuli minua kodittomaksi kun oli kärryt ja peittoja ja laukku mukana. Jouduin hänelle kertomaan, että rattaiden sisällä on kaksi koiraa ja olemme juuri olleet viikonlopun Latviassa näyttelyreissulla. Kodittomia ei onneksi olla. 😀 Mutta aika väsyneiltä taidettiin kyllä näyttää.

En vieläkään aivan tiedä, että millä ihmeellä me selvittiin tuosta yöstä (tuli kyllä yön aikana kierrettyä kaikki keskustan puistot koirien kanssa ja istuttua hyvän aikaa ulkona penkillä koirien kanssa tyhjyyteen tuijotellen..), mutta niin me sitten vaan päästiin lopulta viideltä rautatieasemalle sisälle ja istuttiin siellä lattialle oottelemaan junan lähtöä. Ihan oikeasti tässä vaiheessa ja väsymystilassa jo pelotti, että nukahdetaan ja juna lähtee ilman meitä. Koirilla sentään oli luksusoltavat, kun saivat koisia rattaissa kylki kyljessä kaikessa rauhassa peittojen alla. Kuuden maissa aamulla noustiin junaan ja puolilta päivin oltiin vihdoin ja lopultakin takaisin Oulussa. Thank god. Ai että. Ei ihanampaa tunnetta, kuin päästä omaan kotiin tuollaisen reissun jälkeen. Maailman parasta.

Että kyllä matkailu avartaa, mutta ”borta bra men hemma bäst”. Reissu oli tuloksekas, upea, hauska, loistava – ja parasta oli, kun sen sai jakaa hyvän ystävän kanssa. Kiitos Henna matkaseurasta ja ihan kaikesta! Ja onnea vielä Väinön sertistä!

Tuhat kilometriä viikonlopussa, snautserin aivotärähdys..

No mepäs repästiin. Pitkään hauduteltu ja aijottu juttu toteutui viime viikonloppuna, kun nakkasin koirat ja kameran autoon ja ajelin perjantain ja lauantain välisenä yönä Oulusta Kiteelle. Perillä meitä odotti ihana jälleennäkeminen parhaan ystäväni kanssa, joskaan Torsti-herra ei riemusta hihkunut kun ovesta paukahti sisälle muutama musta snautseri ja mukana matkustanut äitini silmäterä, Selma-yorkki. Portin takaa kuultuja murinoita lukuunottamatta reissu meni aika sopuisasti, kolme nuorta urosta mahtui saman katon alle ja samoille pelloille juoksemaan tosi hienosti.
Lauantaina me käytiin mätsäreissä, joissa Kasko sijoittui nuorempien sinisen nauhan saaneiden koirien toiseksi ja Resko vanhempien sinisten kolmanneksi! Aika hyvin siis, kun ottaa huomioon että mukana oli vaan passit koirille eikä edes kampaa parran setvimiseksi 😀
Samana päivänä käytettiin koiria myös Rääkkylässä ihan valtavan isoilla pelloilla juoksemassa. Resko ja Kasko jättivät pelloilla olleet linnut rauhaan ja keskittyivät kirmailemaan basenjin kanssa, kunnes Rekun jarrut pettivät ja se lensi (kirjaimellisesti) tosi pahan näköisesti parimetrisen ojan pohjalle nurinniskoin. Pidätin henkeäni ja odotin että vieläkö koira nousee sieltä omin jaloin, vai menikö se rikki. Ylöshän se kiipesi ja hölkytteli luokseni, makasi hetken jaloissani ja kerkesin palpoa sen kauttaaltaan ja huolesta sekaisin diagnosoin sen käytöstä kaverini kanssa ja tarkastelin sen ikeniä ja puristelin sen jalkoja. Hetken kuluttua snautseri tokeni, nousi ylös, oksensi ruokansa ja jatkoi touhujaan. Lievä aivotärähdys, arveli eläinlääkärikasvattaja kun seuraavana päivänä kerroin kauhun hetkistämme. Vielä samalla reissulla Torsti kerkesi ottaa jalat alleen ja lähti nenä pystyssä karkuun ilmavainun perässä, ottaen ensin snautserit mukaansa. Onneksi omat koirani kääntyivät käskystä pois basenjin perästä ja sain ne kytkettyä. Hetken jouduimme odottelemaan paniikin sekaisin tuntein, että tuleekohan se villikoira vielä takaisin vai… (tuli se, hirveellä vauhdilla ihan toisesta suunnasta!)
Sunnuntaina käytettiin koirat taas pellolla juoksemassa, tällä kertaa vältyttiin vahingoilta. Aika meni niin kamalan nopeasti hyvässä seurassa, viikonlopussa on niin vähän tunteja… Ihan liian pian koitti se hetki, kun piti pakata koirat takaisin autoon ja kääntää keula kohti pohjoista. Kotimatkalla koettiin muuten muutamia veret seisauttavia hetkiä, kun kesärenkaat kohtasivat uskomattoman lumimyrskyn. Ajeltiin sitten kahtakymppiä, kun lunta tuli niin paljon ettei eteensä nähnyt ja tie hautautui kinokseen. Onneksi onnistuttiin väistämään vastaantullutta bussia ja täysperävaunurekkaa, vaikka auto päättikin sillä hetkellä itse suunnan ja minä vain vauhdin. Huhhui, eipä oo tullut ennen niin pelättyä liikenteessä. 
Paluumatkalla me poikettiin Joensuussa Reskon kasvattajan luona Kulhossa, Martina-kasvattaja trimmasi vähän Reskoa ja otettiin siitä uudet edustuskuvat (joissa se näyttää upealta). Sain myös pallutella pieniä 6-viikkoisia snautserin pentuja, jotka sulattivat kyllä sydämeni mutta eivät onneksi vieneet sitä mukanaan. Pentukuume ei kovin helposti iske, kun pitää jalat maassa ja miettii elämäntilannettaan. Vielä nelisen vuotta opiskelua jäljellä ja käsissä kaksi nuorta koiraa – kolmannen aika on vasta sitten kun nykyisissä on vähän vähemmän harrastusvuosia jäljellä (tai kun Resko löytää täydellisen tyttöystävän – sitä kun on nyt kyselty taas ulkomaita myöten jalostukseen..) 
FI & SE CH Wanhan Purolan Wallstreet ”Resko” 3 vuotta ja 5 kuukautta